Joukko ihmisiä keskusteli radiossa teitittelystä. Haastateltavilta kysyttiin, mitä mieltä he siitä ovat; miltä toisen ihmisen teititteleminen heistä tuntuu. Mistä tahansa asiasta voi luonnollisesti olla mieltä, mutta tunnin mittaisen keskustelun missään vaiheessa ei noussut esiin, että teitittely saattaisi olla osa tapakulttuuria, jota ohjaavat yhteisesti sovitut säännöt, eikä se, miten kukakin kyseisen tavan kokee tai miltä se hänestä tuntuu.
Sääntöjen noudattamista kutsutaan hyväksi käytökseksi ja rikkomista huonoksi riippumatta asiaan liittyvästä yksilöllisestä kokemuksesta. Käyttäytymissäännöt jäsentävät maailmaa, ja niiden tunteminen tuottaa itsevarmuutta. Sosiaalinen epävarmuus taas laskee itseluottamusta, ja varmuutta on vaikea hankkia, jos sääntöjä ei ole.
Lopputulemaksi jäi, että häntä, joka haluaa itseään teititeltävän, voi teititellä, ellei tämä ole liiaksi teitittelijän omaa minuutta vastaan ja siksi hänelle tuskallista. Jäi auki, miten teitittelyä odottavat ihmiset erotetaan, mistä tiedetään, kuka sitä haluaa. Päätelmä kuitenkin oli, että teitittely ratkaistaan tilannekohtaisesti kummankin osapuolen halu tasapuolisesti huomioon ottaen. Jos joku ei halua teititellä, ei häntä siihen tule velvoittaa.
Aggressiivisuuden poiskitkeminen oli yleisin aihe, josta minua pyydettiin puhumaan vielä 1990-luvun alussa. Kasvattajia kiinnosti lapsen käytös muita kohtaan. Sitten nämä pyynnöt loppuivat ja korvautuivat lapsen yksilöllisyyttä ja vahvuutta koskevilla luentopyynnöillä.
Tapahtui suurempi kulttuurin muutos, kuin mitä silloin tajusin. Aggressiivisuudessa oli kyse siitä, miten lapsi käyttäytyi muita kohtaan. Yksilöllisyyden ja vahvuuden korostamisesta alkoi ”minä-minä-psykologia”, minun kokemukseni, tunteeni ja totuuteni. Haastateltava voi nykypäivänä sanoa lehdessä, että ”jätettyäni ihmissuhteeni minä itse olen nyt oman elämäni keskipiste”, ja se tarjoillaan lukijoille haastateltavan löytämänä elämänviisautena.
Myötätunto nousi psykologisessa tutkimuksessa vähäksi aikaa ihmisen tärkeäksi voimavaraksi ja ajankohtaiseksi tutkimuksen kohteeksi. Asia kuitenkin korjautui nopeasti ja uusi käsite, ”itsemyötätunto”, siis myötätunto itseä kohtaan, valtasi kentän ja peitti alleen hetkellisesti heränneen kiinnostuksen muihin ihmisiin.
Kaikki olisi hyvin ja muutos tarkoittaisi askelta parempaan, jos ihminen olisi onnellisimmillaan selfieitä ottaessaan ja tuntiessaan jatkuvaa myötätuntoa itseään kohtaan, mutta kun näin ei ole.
Onnellisuuden on todettu tulevan sivutuotteena elämän merkityksellisyydestä, ja merkityksellisyyden häviäminen puolestaan on masennuksen ydin. On lopultakin yllättävää, kuinka vähän merkityksellisyyttä oma napa ihmisen elämään tuottaa. Ihminen on rakennettu niin, että hän saa merkityksensä muista ihmisistä. Jo hänen minäkuvansa kehys ovat muut ihmiset, hän ei voi kuvata itseään muuten kuin vertaamalla muihin ihmisiin. Hän on vilkas, jos muut hänen ympärillään ovat rauhallisia, ja vähäpuheinen, jos muut ympärillä puhuvat enemmän. Mitään muista ihmisistä riippumattomia määreitä ei hänen minuudelleen ole.
Parikymmentä vuotta sitten julkaistu tutkimus osoitti, että omien murheiden analysointia paremmin masentunutta ihmistä auttoi, kun hänen kiinnostuksensa suunnattiin muihin ihmisiin. Tulos sai psykologiassa kovin vähän huomiota. Tämä ei tarkoita, että masennus olisi hoidettavissa muiden auttamisella, mutta kertoo sen nykyajan tarvitseman viestin, että oma itse ei ole ihmisen tärkein löytö eikä oma napa tärkein voimavara.
Liisa Keltikangas-Järvinen
Kirjoittaja on psykologian professori Helsingin yliopistossa.
Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 42/2018.
