Palveluvalikoimaneuvoston marraskuussa järjestämässä seminaarissa minua pyydettiin pohtimaan, mitä perustuslaissa määritetty yhdenvertaisuus merkitsee terveydenhuollossa. Perustuslaissa todetaan, että ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä, eikä ketään saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan. Lisäksi julkisen vallan on turvattava riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut jokaiselle.
Terveydenhuollossa kohtaamme potilaita, joilla on oireita, sairauksia tai toimintakykyä heikentäviä vammoja ja oireyhtymiä. Potilaan kannalta merkitsevintä on lopputulos eli toimintakyvyn ja elämänlaadun paraneminen, mahdollisimman vähin haitoin. Vähemmän merkitystä on sillä, saadaanko positiivinen muutos aikaan kirurgisin toimenpitein, kuntoutuksella, apuvälinein tai ympäristön muutostöin.
Sote-menojen vuosikasvu halutaan taittaa nykyisestä 2,4 %:sta 0,9 %:iin. Tällä hetkellä sairaaloiden lääkehoidon kustannukset nousevat 10 % ja kokonaislääkekustannukset 4,5 % vuosivauhdilla. Terveydenhuollon resurssien jaossa on varmistettava, että budjetin taittumista ei toteuteta vähentämällä kuntoutuksen ja prevention resursseja. Se vain lisäisi lääkekuluja ja heikentäisi entisestään lääkkeettömillä keinoilla hoidettavien potilaiden mahdollisuuksia saada hoitoa.
Priorisoinnin käytännön pohtimiseen sopii hyvin Ruotsissa priorisointiseminaarissa kuulemani esimerkki: Kaksi 55-vuotiasta naista on sairastunut hoidettavissa olevaan tautiin, mutta hoito on mahdollista antaa vain yhdelle. Toinen naisista on työelämässä ja hoitamattomana hän joutuisi työkyvyttömyyseläkkeelle, mutta pystyisi asumaan kotona. Toinen on työkyvyttömyyseläkkeellä, asuu kotona ja hoitamattomana hän joutuisi tehostettuun palveluasumiseen. Kumman hoito pitäisi priorisoida? Olen kysynyt tätä Suomessa kolmessa eri tilanteessa, myös Palveluvalikoimaneuvoston seminaarissa. Vastaus on tullut nopeasti: ”työelämässä olevan”, ja usein ”tietenkin”-saatteella. Ruotsissa vastaus tuli myös nopeasti ja yhdenmukaisesti, mutta vastaus oli ”kotona asuvan, koska kotona asuminen on arvokkaampi tavoite kuin tehostetussa palveluasunnossa eläminen”. Onko suomalaisille taloudellinen tuottavuus ja sen menetyksen estäminen tärkeämpää kuin itsenäisen asumisen säilyttäminen? Miten suomalaisten vastaus näyttäytyy julkisen terveydenhuollon toiminnassa? Toteutuuko yhdenvertaisuus vai tapahtuuko piilopriorisointia?
Yhdessä käytettyinä haasteellisia käsitteitä ovat myös ”yhdenvertaisuus” ja ”kullekin tarpeelliset terveydenhuollon palvelut”. Tarpeellisen palvelun käsitteeseen liittyy kyky hyötyä palvelusta. Kyky hyötyä voi olla ihmisten välillä erilainen, mutta sama lopputulos voi myös edellyttää erilaisia toimenpiteitä. Potilailla ei siis voi olla oikeutta vain samoihin toimenpiteisiin, vaan yhdenvertaisuus edellyttää, että heillä on oikeus yksilöllisesti räätälöityihin toimenpiteisiin.
Yhdenvertaisuus määritetään laissa, mutta se tulkitaan käytännössä. Yhdenvertaisuuteen pääsy edellyttää huolellista arvojemme tarkastelua ja toiminnan yhdenmukaistamista.
kirjoittaja:
Ilona Autti-Rämö
dosentti, Kelan johtava ylilääkäri
