Jokainen lääkärin työtä tekevä on törmännyt väsyneisiin ihmisiin, joille joskus arjen askareetkin osoittautuvat ylivoimaisiksi. Viime aikoina väsymystä potevia on näkynyt vastaanotolla yhä useammin ja he oireilevat aiempaa hankalammin. Väsymys voi johtua monista sairauksista, mutta se on samalla kokemus, jota on vaikea tutkia ja mitata ja johon on vaikea puuttua.
Väsymykseen liittyy kieltämättä usein psyykkistä oireilua, ja usealla väsyneellä on jo jokin psykiatrinen diagnoosi, esimerkiksi masennus, ahdistuneisuus tai esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden pelko. Toisaalta usea väsynyt kiistää psyykkisen oireilun kokonaan. Pitkäaikaiselle väsymykselle on myös oma diagnoosi, väsymysoireyhtymä, josta uutisoidaan alati enemmän ja jonka potilasjärjestö on aktivoitunut myös Suomessa. Lisäksi joidenkin sellaisten sairauksien ympärillä, joiden ydinoire on väsymys, käydään kiivasta polemiikkia. Näistä kilpirauhassairaudet ovat nousseet keskustelun kärjeksi.
Krooniselle väsymykselle halutaan selitystä, mutta varmaa, yksiselitteistä tulkintaa väsymykseen on vaikea saada. Väsymys ei ole missään nimessä uusi oire tai ongelma.
1800-luvun lopulla yhdysvaltalaisen hermolääkärin Beardin lanseeraama neurastenia levisi nopeasti, lähes kulovalkean tavoin, väsymystä selittäväksi diagnoosiksi aina Suomen perukoille saakka. Neurastenia eli "hermoheikkous" oli aikansa tarttuvimpia diagnooseja, kunnes sen taru lähes kaiken kattavana, laaja-alaisen oireilun kerääjänä tuli tiensä päähän. Joidenkin lähteiden mukaan se piti sisällään lopulta yli 80 erilaista erilaista oiretta, joista väsymys oli silmiinpistävin. Beardin oma etiologinen näkemys neurastenian aiheuttajista oli mielenkiintoinen. Hänen mukaansa neurasteniaa aiheuttivat mm. teollistuminen, lehdistön ja sivistyksen nousu ja jopa rautatiet, eli yhteenvetona kiihtynyt elämänmeno.
Diagnoosin etsiminen väsymyksen taustalle on ymmärrettävää, koska diagnoosi tuo oireilulle selittäjän ja avaa reitin mahdollisiin hoitoihin. Toisaalta diagnostiikka väsymyksen selittäjänä on monessa mielessä ongelmallinen. Varmaa on ainoastaan se, että väsymyksen takana on liuta tekijöitä ja mekanismeja, joita kaikkia ei vielä ymmärretä. Niinpä hätäinen diagnostiikkaan tarttuminen ei välttämättä auta nykyhetkellä ketään.
Masennusdiagnoosin asettaminen väsyneelle ei sinänsä ole vaikeata, etenkin jos käyttää ICD-kriteerejä. Niissä väsymys on yksi kolmesta masennuksen pääoireesta. Toisin sanoen väsyneen ei tarvitse kokea esimerkiksi alakuloa täyttääkseen masennuksen kriteerit. Masennusdiagnoosin etuna olisi etuisuuksien piiriin pääsy sekä keskustelutuen ja mahdollisen terapian saaminen. Toisaalta masennusdiagnostiikan laajeneminen nykyisestä lisäisi ylidiagnostiikkaa ja vauhdittaisi medikalisaatiota.
Krooninen väsymisoireyhtymä on diagnoosina sekin varsin hankala. Erilaisia diagnostisia kriteeristöjä on lukuisia, eikä diagnoosin saaminen takaa kliinisesti testattuja ja tehokkaita hoitoja. Diagnoosin asettamiseen saattaa kulua aivan liian kauan, jopa vuosia, ja väsymyksen moninainen tausta tekee diagnoosin lopulta saaneista todennäköisesti hyvin heterogeenisen potilasjoukon. Tämä vaikeuttaa myös kliinistä tutkimusta.
Kilpirauhassairauksien ympärillä vellova kohu oudoksuttaa lääkäreitä, ja höllentyneet hoitokäytännöt ovat johtaneet ilmeiseen yli- ja ohidiagnostiikkaan. Kovin harvinaista ei ole tavata pitkään väsymystä potenutta potilasta, joka on käytettävissä olevan sairauskertomustiedon mukaan ollut aina (lähes) eutyreoottinen, mutta joka käyttää silti isoannoksista kilpirauhashormonihoitoa. Tyroksiini ilmeisesti piristää väsyneitä, mutta liikatoiminnan puolella vellova elimistö ei välttämättä kestä ylilääkitystä loputtomiin. Sivuvaikutuksena voivat olla mm. hankalat psyykkiset oireet tai osteoporoosi.
Voimallista väsymystä poteva potilas on otettava vakavasti. Väsymystä selittävät sairaudet, kuten uniapnea ja erilaiset endokrinologiset sairaudet, pitää poissulkea mahdollisimman tarkasti. Tämä on ehdottoman tärkeää tilanteen selkeyttämiselle ja ratkaisujen etsimiselle.
Väsymystä kokevien elämäntilanne on usein haasteellinen ja kuormittava. Beardin kuvaamat laaja-alaiset yhteiskunnan murrokset ja mullistukset ovat edelleen mahdollisia taustatekijöitä, mutta nekin tulisi päivittää nykyaikaan. Toisaalta vaikeaa väsymystä potevien arjen haasteet ja ongelmat ovat usein käytännönläheisempia ja konkreetimpia. Useasti opinnot ovat keskeytyneet tai telakalla, työt eivät enää suju entiseen malliin, sosiaalinen elämä on kapeutunut, harrasteet ovat jääneet ja talous on hunningolla. He ovat suomeksi sanottuna ahdingossa.
Tilanteen selvittämiseksi olisi järkevää tehdä monialainen ja moniammatillinen tilanneanalyysi. Vaikka elämäntilannetekijät eivät selittäisikään väsymystä kokonaan, ahdingon avaaminen voisi tuoda uusia potilaskohtaisia auttamisen keinoja. Käytännön tuen avulla kroonisesti väsynyt voitaisiin ohjata asteittain takaisin mielekkään tekemisen pariin. Tässä kohtaa "oikealla" ja "pitävällä" diagnoosillakaan ei olisi välttämättä loppujen lopuksi järin suurta merkitystä.
Haasteena on, miten tällaiset usein hyvinkin voimakasta toimintakyvyn laskua kokevat potilaat saataisiin riittävän avun ja tuen piiriin nopeasti, ilman sataprosenttisen varmaa diagnostista jäsennystä ja ymmärrystä. Voisiko toimintakyvyn oleellinen aleneminen ja väsymystä kuvaava R-luokan koodi olla riittävä peruste moniammatilliselle interventiolle ja tuelle? Toimintakyvyn merkittävään alenemiseen riittäisi esimerkiksi opintojen keskeytyminen tai pitkittyvä poissaolo työstä. Tämä vaatisi uudenlaista katsontakulmaa usein todella vaikeassa tilanteessa olevien potilaiden kohtaamiseen. Se samalla nopeuttaisi oleellisesti hoitoon ja kuntoutukseen pääsemistä.
Joko aika olisi kypsä uudelle, tuoreelle lähestymistavalle?
Jari Turunen
Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.
Kirjoitus on julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla 2.1.2018.
