Voisiko Suomessakin kuolla kotona?

Eurooppalaisen tutkimuksen mukaan yli 60 % ihmisistä toivoisi kuolevansa kotona (1). Suomessa tämä lohdullinen ajatus toteutuu kuitenkin hyvin harvoin. Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirissä tehdyn, vielä julkaisemattoman tutkimuksen mukaan vain vajaa kymmenesosa syöpäpotilaista kuolee kotona, vaikka juuri tämä sairaus mahdollistaisi ennalta varautumisen ja suunnittelun.

Eurooppalainen palliatiivisen hoidon yhdistys (EAPC) on selvittänyt eri maissa tarjolla olevat saattohoidon tukipalvelut. Terveydenhuolto­järjestelmien vertailu ei ole aivan mutkatonta, mutta palvelujemme määrä näyttää kiistatta asettuvan kauaksi muiden Pohjoismaiden tasosta (2). Kirittävää riittää, vaikka saattohoitoa ja oireenmukaisen hoidon osaamista on kehitetty viime vuosina (3).

Toive saada kuolla kotona jää usein toteutumatta tukihoitojen puutteen takia, mutta muitakin syitä on. On tavallista, että lähestyvä kuolema otetaan puheeksi liian myöhään. Asia on vaikea ja hoitosuhteet katkeilevia, joten riittävää luottamusta ei synny. Vaikeasti sairaan potilaan jäljellä olevan eliniän arviointikaan ei ole helppoa. Inhimillistä kyllä, potilailla ja lääkäreillä on taipumus ajatella se pidemmäksi kuin se todellisuudessa on (4,5). Edellä mainitun Varsinais-Suomessa tehdyn selvityksen mukaan puolet syöpään kuolevista potilaista saa solunsalpaajahoitoja vielä 2–3 kuukautta ennen kuolemaansa. Päivystykseen päätyneistä syöpäpotilaista vain murto-osalla on potilastiedoissaan hoitolinjaus tai saattohoitopäätös. Tämä asiantila ei koske vain länsirannikkoa.

Jos potilaan hoito on aloitettu erikoissairaanhoidossa, myös elämän loppuvaiheen hoito­linjaus tulee tehdä siellä. Saattohoitopäätös ei ole aina helppo sielläkään. Vielä vaikeampi se on kuitenkin perusterveydenhuollossa, jos potilas on lähetetty sinne elämänsä viime metreillä toivoen, että hänet vielä saataisiin parempaan kuntoon.

Potilas osallistuu yhä aktiivisemmin hoitopäätöksiin. Lääkärin vastuu on silti – tai ehkä juuri siksi – suuri, sillä hänen tapansa kertoa vaihtoehdoista tai niiden rajallisuudesta vaikuttaa paljon. Osa potilaista kysyy, kuinka paljon aikaa on jäljellä. Vaatii herkkyyttä ja tilanne­tajua olla läsnä ja rehellinen vastausta muotoillessa. Samalla on hyvä kysyä, mitä potilas itse ajattelee tilanteestaan ja mitä hän toivoo elämän loppuvaiheen hoidolta. Elinaikaa voidaan nykyään ennakoida yhä paremmin, ja tutkimuskäytössä on jo tietokoneohjelmakin ­tähän tarkoitukseen. Se estimoi kolme toden­näköisyysluokkaa: suurimmalla osalla toteu­tuvan keskimääräisen ajan ja pienellä osalla toteutuvan lyhyen ja pisimmän skenaarion. Tämä jättää riittävästi tilaa potilaiden toivolle, ja he ­arvostavat näin annettua informaatiota (6).

Toivo on tärkeää sairauden jokaisessa vaiheessa, ja lääkärin työhön kuuluu sen ylläpitäminen vaikeissakin tilanteissa. Aluksi tavoitellaan paranemista, sairauden edetessä sen hyvää hallintaa ja lopuksi oireiden minimoimista ja mahdollisimman hyvää elämän laatua. Inhimillinen kohtelu ja hoitojärjestelmän turvallisuus ovat keskeisiä.

Saattohoitoon siirtymisestä keskusteleminen ja siihen liittyvien tunteiden käsittely edellyttää lääkäriltä hyvää ammattitaitoa. Peruskoulutuksen vuorovaikutusopetuksen lisäksi tarvitaan täydennyskoulutusta kunkin erikoisalan kysymyksissä. Jotta viime vaiheen hoito ajoitettaisiin oikein ja järjestettäisiin potilaan kannalta tarkoituksenmukaisessa paikassa, perusterveydenhuollossa tulee lisätä saattohoidon osaamista. Arvokas kuolema kotona edellyttää potilasta tukevia tiimejä.

Kirjoittajat:

Sirkku Jyrkkiö
syöpätautien dosentti, hallinnollinen osastonylilääkäri
TYKS, syöpäklinikka

Päivi Hietanen
syöpätautien dosentti, lääketieteellinen päätoimittaja
Suomen Lääkärilehti

Kirjallisuutta
1. http://http://www.eapcnet.eu/Themes/Organisation/­DevelopmentinEurope/EAPCAtlas2013.aspx
2. Higginson I. Priorities for treatment, care and information if faced with serious illness: A comparative population based survey in seven European countries. Palliative Medicine 2014;28:101–10.
3. Pihlainen A. Hyvä saattohoito Suomessa. Asiantuntijakuulemiseen perustuvat saattohoitosuositukset. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2010:6.
4. Christakis NA, Lamont EB. Extent and determinants of error in doctors’ prognoses in terminally ill patients: Prospective cohort study. BMJ 2000;320:469–72.
5. Glare P, Virik K, Jones M ym. A systematic review of ­physicians’ survival predictions in terminally ill cancer patients. BMJ 2003;327:195–8.
6. Kiely BE, Tattersall MHL, Stockler MR. Certain death in uncertain time: Informing hope by ­quantifying a best case scenario. JCO 2010;28:2802–4.

Kuva: Panthermedia

Julkaistu Lääkärilehdessä 9/2015.