Joulun alla julkaistiin koululaisten kansallisten Move-mittausten tulokset ja surullista luettavaahan ne olivat, taas. Yläkoululaisten kestävyyskunto jatkaa laskuaan. Sama ilmiö on havaittu varusmiespalveluksen alussa, jolloin heikoimmat Cooper-testin tulokset kuulostavat samalta kuin teksti entisen maratoonarin paidassa: Looks like walking, feels like running.
Vaikka Move-mittausten tarkoitus on hyvä, palautteena saatava apeiden naamojen rivistö tuskin kannustaa ketään aloittamaan liikuntaharrastusta. Pikemminkin tuo palaute on jatkoa sille ikiaikaiselle traditiolle, jossa koululiikunta on kevyttä hupia liikuntaa harrastaville ja kitkerää myrkkyä liikkumattomille. Kuinka moni meistä kantaakaan mukanaan musertavia muistoja pesäpalloista, jotka pinnistyksen voimasta lensivät vaivaiset 15 metriä, saati joukkuejaoista, joissa oli aina se viimeinen, vastentahtoisesti mukaan otettu?
Tapasin taannoin erään teinin, joka oli jo yläkoulun alkaessa vakuuttunut siitä, ettei hän yksinkertaisesti ole liikunnallinen. Tähän tulokseen hän oli tullut alakoulun aikana, sillä kovatasoista joukkueurheilua harrastanut opettaja suosi niitä oppilaita, jotka niittivät menestystä urheilukilpailuissa. Jos ei 12-vuotias harrastanut jotakin lajia päämäärätietoisesti eikä Move-mittauksissa tullut leveintä hymyä, se näkyi sekä arvosanoissa että muussa kohtelussa.
Kun yläkoulu alkoi, tuon teinin ensimmäinen liikuntatunti alkoi seiväshypyllä. Oppilaat vilkuilivat toisiaan ihmeissään: osasiko joku muka tätä? Ei osannut, ja se juuri oli jutun juoni. Opettaja laittoi maahan köyden, jonka yli oppilaiden piti hypätä. Seuraavalla kierroksella nuoret saivat käteensä seipään, jonka varaan piti hetkeksi uskaltaa laittaa painonsa. Sitten köyttä nostettiin, ihan vähän. Jokainen, joka heittäytyi harjoitukseen ja yritti parhaansa, sai tunnilta Wilmaan kannustavan merkinnän. Tapaamalleni teinille se oli ensimmäinen osoitus siitä, että liikunta voi sittenkin olla häntä varten. Syksyllä, kaksi vuotta myöhemmin, tuo teini teki kuntosalilla kestävyyshaasteita, joissa lisätään vähitellen juoksumaton kallistuskulmaa ja nopeutta. Toivottavasti hän palaa haasteiden pariin, kun kuntosali aukeaa koronarajoitusten jälkeen!
Pääsin myös tapaamaan tuon yläkoulun opettajan, Saran. Sara oli itse yläkoulussa hyvä liikunnassa ja pääsi urheilulukioon. Siellä hänen itsetuntonsa romahti, sillä muut olivat joko huippu-urheilijoita tai huippuopiskelijoita, joita opettajat ja valmentajat yllyttivät yhä hurjempiin suorituksiin. Lukion jälkeen liikunnanohjaajaksi opiskellessaan Sara oivalsi, ettei liikunnan tarvinnutkaan olla ryppyotsaisen vakavaa. Niin hän löysi elämäntehtävänsä, ja liikuntatieteen maisteriopintojen jälkeen Sara on panostanut positiivisiin kohtaamisiin herkässä iässä olevien nuorten kanssa.
Yläkoulussa nuorten itsetunto on usein alimmillaan. Pienetkin onnistumisen kokemukset voivat silloin sytyttää kipinän, joka voi sopivasti puhaltamalla roihahtaa ilmiliekkeihin. Liikunnan ilo ei suinkaan aina kulje käsi kädessä tavoitteellisen suorittamisen tai mittaustulosten kanssa. Itse asiassa vain viidesosa nuorista pitää kilpailemista tai esiintymistä tärkeänä osana liikuntaa. Kansanterveyden kannalta motto ”ilon kautta” saattaisi johtaa parempiin tuloksiin kuin sekuntien ja senttien mittaaminen.
Silja Kosola
Kirjoittaja on nuorisolääketieteen dosentti, joka toivoo näkevänsä myönteisiä muutoksia lasten ja nuorten terveydessä ja hyvinvoinnissa.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
