Parin viime vuoden aikana nuorisopsykiatristen arvioiden ja hoidon tarve ovat monilla seuduilla Suomessa niin sanotusti levinneet käsiin. Mitä on oikein tapahtunut?
Tutkitun tiedon perusteella näyttää siltä, ettei vakavia mielenterveysongelmia olisi sen enempää kuin ennenkään. Sen sijaan lievät masennuksen, ahdistuksen ja uupumisen muodot vaikuttavat lisääntyneen kuin levä Itämeressä, erityisesti tyttöjen keskuudessa. Kuten usein monimutkaisten ilmiöiden kohdalla, selittäviä tekijöitä voi olla useita.
Ensimmäinen, positiivinen selitys on tietysti stigman hälveneminen. Mitä useammat julkkikset kertovat kärsineensä masennuksesta, sitä hyväksyttävämmäksi mielenterveysongelman kohtaaminen muodostuu ja sitä helpompi myös nuorten on hakea apua.
Toisaalta kyseessä voi olla nuoruusikään kuuluvan mielen ailahtelun patologisointi, medikalisaatio. Nuoret eivät rajallisen elämänkokemuksensa vuoksi voi tietää, mikä määrä ahdistusta ja alakuloa kuuluu elämään. Aikuisten voi puolestaan olla vaikea sietää nuoren pahaa oloa, varsinkin, jos nuori kuvaa sitä kovin voimakkain ilmaisuin. Olennaista on tietää, missä määrin paha olo rajoittaa nuoren elämää tai haittaa arkea ja kehitystä. Jos paha olo häipyy muutaman keskustelun tai parin viikon tuumauksen jälkeen, erikoissairaanhoitoa ei tarvita.
Kolmas mahdollinen selitys on opiskelu- ja kouluterveydenhuoltoa koskeva lainsäädäntö, jonka seurauksena koulukuraattorin ja -psykologin työajasta yhä suurempi osa kuluu yhteisölliseen työhön yksilötapaamisten sijasta, ja kouluterveydenhoitaja ja -lääkäri rajataan tekemään lähinnä terveystarkastuksia. Vaikka koulussa on monta eri alan ammattilaista nuoria varten, kenenkään tehtävänä ei ole auttaa lievästä mielenterveysongelmasta kärsivää nuorta. Lääkkeeksi on tarjottu psykiatristen sairaanhoitajien tuomista kouluihin. Minusta se kuulostaa lähinnä olemassa olevien resurssien haaskaukselta: onhan Suomen opiskeluhuolto jo monipuolisempaa kuin missään muualla maailmassa.
Neljäs nuorten mielenterveyttä uhkaava seikka on kiireen, kilpailun ja epävarmuuden ilmapiiri, jota Suomessakin lietsotaan päättäjätasolta asti. Vaikka Suomi on saanut elää rauhassa ja kasvattaa kansalaisten elintasoa 74 vuotta, mediassa syntyvän kuvan perusteella näytämme olevan jonkin kammottavan kuilun partaalla, syöksymässä perikatoon. Maailma muuttuu, se on selvä, mutta vanhojen ammattien tilalle syntyy uusia. Nuorten ei todellisuudessa tarvitse nähdä toisiaan kilpailijoina, vaan löytää omat vahvuutensa ja kyetä yhteistyöhön toistensa kanssa. Kaikkia tarvitaan.
Mutta on vielä viideskin mahdollinen selitys. Tuoreen kanadalaistutkimuksen mukaan runsas sosiaalisen median käyttö näytti heikentävän nuorten itsetuntoa ja voimistavan heidän masennusoireitaan. Teorian mukaan nuoret vertaavat itseään ”parempina” pitämiinsä ihmisiin, mikä saa heidät näkemään itsensä epäsuotuisassa valossa. Sen sijaan kyse ei näyttänyt olevan siitä, että sosiaalisen median käyttö syrjäyttäisi muuta mielekästä tekemistä, kuten liikuntaa. Koska tytöt käyttävät sosiaalista mediaa enemmän kuin pojat, tutkimustulos vaikuttaa loogiselta. Seuraava kysymys onkin, miten saisimme nuoret nauttimaan elämästä livenä?
Kirjoittaja
Silja Kosola
Kirjoittaja on nuorisolääketieteen dosentti, joka toivoisi näkevänsä myönteisiä muutoksia lasten ja nuorten terveydessä ja tasa-arvossa.
Kuva
Kimmo Brandt
Artikkeli on julkaistu alun perin Lääkärilehdessä 28.8.2019.
