Tähän kevääseen ja tulevaan syksyyn mahtuu minulle ja monelle muulle lääkisläiselle monta viimeistä kertaa. Viimeinen tentti, viimeinen luento, viimeinen viesti opintotoimistoon.
Tittelin vaihtuessa kandista lisensiaatiksi olo on kuitenkin ristiriitainen. Kauan odotettu lääkäriksi valmistuminen on käännekohta, vaikka työnkuva ei juuri viimeisten harjoitusjaksojen tehtävistä heti muutukaan, eikä valtavaa valaistumisen tunnetta tutkintotodistuksen mukana ainakaan allekirjoittaneelle tullutkaan.
Samanaikaisesti ei mikään ja lähes kaikki tuntuu muuttuvan.
"Asiallinen palaute, niin kiittävä kuin kehittäväkin, on tervetullutta."
Valmistumisen myötä valinnanvapaus erikoisalasta, kuten myös asuin- ja työpaikasta muuttuu aiempaa konkreettisemmaksi. Yhtä lailla sosiaalinen ympäristö on murroksessa, kun kuuden vuoden aikana tutuksi tulleet opiskelukaverit lähtevät kukin omille teilleen. Moni oireilee epävarmuuden tunteiden kanssa sekä työssä että sen ulkopuolella.
Joudun toistuvasti muistuttamaan itseäni, että valmistumiseen ja valintoihin liittyvä lopullisuuden tunne on illuusio. Vielä erikoislääkärinäkin voi suunnata aivan uusille urille.
Toistan itseäni
Viimeistä kertaa, ainakin toistaiseksi, kirjoitan myös Lääkärilehden verkkokommenttia. Haluankin käyttää viimeisen kirjoitusvuoroni saman sanoman, kuin millä aloitin, toistamiseen.
Viesti inhimillisestä suhtautumisesta niin muita lääkäreitä kuin muitakin terveydenhuollon ammattihenkilöitä kohtaan ei voisi olla ajankohtaisempi. Soteuudistuksen edetessä hallinnon uudistuksesta ennen pitkää myös käytäntöjen päivittämiseen on edessä varmasti myös kokeiluita, jotka osoittautuvat epäonnistuneiksi. Järjestelmän oikutellessa turhautumista on helppo purkaa sen osiin, eli muihin ammattilaisiin.
Haastan jokaisen lukijan olettamaan kollegasta parasta seuraavan puutteellisen lähetteen tai muun kömmähdyksen kohdatessaan. Asiallinen palaute, niin kiittävä kuin kehittäväkin, on tervetullutta. Ratkaisevaa on palautteen sävy ja ajoitus.
Siiloutumisen ehkäisemiseksi haluan rohkaista jokaista lääkäriä tuomaan esiin ammattimme arkisia pulmia myös tekstimuodossa. Ehkäpä yksi verkkokommentoijan paikkakin vapautuu motivoituneelle kynäniekalle. Paremman puutteessa huolellisesti muotoiltu kuvaus esimerkiksi perusterveydenhuollon lääkärin työn käytännön haasteista voi muistuttaa erikoislääkäriä terveyskeskustyöläisen mielenmaisemasta ja toisin päin. Kenelle tahansa on hyödyllistä jo empatiakyvyn kannalta tarkastella tutuksi olettamaansa maailmaa toisen näkökulmasta.
Lopuksi haluan vielä kiittää lukijoita ja Lääkärilehden toimitusta mahdollisuudesta kirjoittaa tekstejä näin laajalle yleisölle.
Lisäksi haluan kiittää vuosikurssiani ja Lääketieteenkandidaattiseuraa mahtavista kuudesta vuodesta!
Juttu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
