Olin mielenterveyspotilas 28.11.2009–15.8.2010. Avohoidossa Auroran sairaalassa ensin viikon, sitten suljetulla osastolla joulukuun 2010 ja vielä kaksi viikkoa, voimien lopahdettua, huhtikuussa 2010. Muut ajat masentuneena ja lääketokkurassa kotioloissa.
Sairaskertomukseni lyhyesti: sairastuin, sain hoitoa, paranin. Kaikki hyvin siis.
Vähän pidempi versio on ongelmallisempi, koska sairaus sekoitti havaitsemis- ja yhteenvetolaitteeni ja suhtauduin ympäristöön vääristävän prisman läpi harhaisesti, pelokkaasti, epäilevästi ja torjuvasti.
Yritetään kuitenkin.
Putosin psykoosiin jyrkästi ja varoittamatta kunnioitettavassa 50 vuoden iässä. Tämä puoli vuosisataa oli sujunut vauhdikkaasti vailla mielenterveyden häiriöitä saatikka mielenterveyspalveluita.
Ensimmäisen viikon avohoidolle täydet pisteet. Auroran psykiatri ja psykiatrinen hoitaja kuuntelivat, keskustelivat ja yrittivät avata tilaani ja huojentaa oloani kiitettävästi.
Heidän kauttaan pääsin myös suljetulle osastolle, mikä oli välttämätöntä, kun romahdin täydellisesti harhoihin ja menetin kyvyn huolehtia itsestäni.
Suljetulla osastolla sain ravintoa, lääkkeitä, sängyn ja 24 tuntia kontrollia vuorokaudessa. Näitä kaikkia tarvitsin kipeästi.
Siihen se sitten luullakseni jäikin, valvottuna olemiseen ja kemialliseen hoitoon. En kokenut, että kukaan olisi kiinnostunut tapauksestani. Keskusteluja, kuulluksi tulemisia ja henkilökohtaisia kontakteja hoitohenkilökunnan kanssa oli niukasti. Saatan tietysti muistaa väärinkin, hullu kun olin.
Lähdin mielelläni, joskin aroin mielin ja tukevassa lääkelastissa kotiin tammikuun alussa 2010. Hoitoni jatkui säännöllisillä käynneillä psykiatrisella klinikalla, jossa kohdalleni osui ammattitaitoinen ja hieno hoitaja. Hän jaksoi kärsivällisesti tukea minua masennuskauteni loputtomilta tuntuneet kuukaudet. Tosin hänkin oli vahva (vääräksi osoittautuneessa) vakaumuksessaan, että joudun popsimaan kemiaa ainakin viisi vuotta, ellen jopa lopun elämääni pysyäkseni ihmisten kirjoissa.
Yrittelin kevättalvella takaisin työelämäänkin, mutta huhtikuisella työmatkalla voimat hävisivät kesken kaiken, pelkäsin psykoosin uusimista, puhalsin pelin poikki ja anoin sekä pääsin takaisin suljetulle. Miltä tuntuu, minulta kysyttiin. Täysin lohduttomalta, vastasin. Kahden viikon päästä olin taas kotona psykoosilääke vaihdettuna, annos tosi rajuksi nostettuna ja masennuslääke päälle määrättynä.
Masennuslääke tuotti minulle piinallisen virtsaamistarpeen noin kymmenen minuutin välein. Kolmen viikon tauottoman vessajuoksun jälkeen lääke vaihdettiin.
Kuukauden käytön tuloksena psykoosilääke muurasi nenäni umpeen; kesä- ja heinäkuu menivät surkeissa tunnelmissa kehnoilla unilla, suun kautta hengitellen.
Kuuma heinäkuu 2010 oli erityisen ikimuistoinen. Valvoin yöt, torkuin päivät, haukoin henkeä kuin ahven helvetissä, syvimmässä masennuksen kuopassa. Katselin likaisen ikkunaruudun läpi haikeana, kuinka alastomat ihmiset kirmailivat kadulla. Psykiatrisen klinikan lääkäri neuvoi erilaisia nenätippoja ja -laastareita ja ehdotti masennuslääkkeen annoksen tuplaamista.
Pakenin tukehtumiskuolemaa nenälääkärin vastaanotolle. Hän arvioi sieraimeni, kuunteli karun kertomukseni ja lausui: ”Psykoosilääke on muurannut hengittimesi umpeen. Vähennä voimakkaasti annosta ja saat taas happea.”
Annostani pudotettiin viidestä yksiköstä kahteen (vähennystä 60 %) viikossa. Nenäni aukeni neljäntenä päivänä. Ilma virtasi, masennukseen tuli ratkaiseva repeämä, olo koheni, nukuin, paranin!
Mikä valtava tunne, kun ihmeekseni havaitsin, että jaksan taas elää ja kehitellä!
Lääkkeen alasajoa jatkettiin vaatimuksestani. Helmikuusta 2011 lähtien en ole syönyt D-vitamiinia vahvempia psyykenlääkkeitä. Lääkityksen vähentäminen ja lopettaminen ei missään vaiheessa tuottanut havaittavia vieroitusoireita.
Palasin teatterityöhön jo syyskuussa 2010 yhdeksän kuukauden totaalisen laman ja kyvyttömyyden jälkeen. Sittemmin olen ohjannut näytelmiä, kirjoittanut kirjan, näytellyt, luennoinut, tehnyt radio-ohjelmia ja iloinnut elämästä vanhaan malliin.
Yhteenvetona voin todeta: paranin joko a) hoidon ansiosta tai b) hoidosta huolimatta.
Huolitellumpi versio sairauden kulusta ja saamastani hoidosta on tietyin taiteellisin vapauksin kuvattu romaanissani Hullu (Teos 2012). Siinä esitän myös perustellun hypoteesin sairastumiseni syistä. Tähän selvitystyöhön en saanut missään sairauteni vaiheessa ammattiauttajilta apua, vaan urakka oli suoritettava yksin.
Juha Hurme
Ohjaaja ja käsikirjoittaja
--------------------
Kommentti kuulluksi tulemisen tärkeydestä
Tämä on tärkeä puheenvuoro meille mielenterveysammattilaisille ja muille palveluidemme tilaa pohtiville. Psykoosiin sairastuneen ja itsensä mielenterveyspotilaaksi nimeämän kirjoittajan kertomus hoidoistaan kuvaa sekä kohtaamisen puutteita että psykiatristen lääkehoitojen sivuvaikutusten haitallisuutta.
Sairastuminen on ollut kirjoittajalle dramaattinen tapahtuma, mikä on vielä alkuvaiheen avohoidossa osattu huomioida. Sairaalahoidon alkamisen jälkeen hän kuitenkin kokee jääneensä vaille tukea. Tähän on liittynyt lääkehoidon suunnittelun puutteita ja ymmärrettävää epäluottamusta hoitoihin. Erityisen puhuttelevaa on kokemus kuulluksi tulemattomuudesta, vaikka sitä sitten olisi värittänytkin kirjoittajan epäilemä vaikeus muistaa. Herää kysymys akuuttipsykiatrisen hoidon kehittämisen tarpeista juuri psykoosipotilaan kohtaamisessa. Tästä olisi paitsi suoraa hoidollista myös potilaan tyytyväisyyttä tukevaa hyötyä. Hoidolle keskeinen lääkemyöntyvyyskin voi syntyä vain aidossa, osallistavassa yhteistyössä potilaan kanssa.
Avoimeksi jää, miksi psykoosi uusiutui melko pian, lääkityksestä ja avohoidosta huolimatta. Oliko kirjoittajan työhönpaluuyritys liian varhainen ja olisiko sitä voitu suunnitella paremmin? Joka tapauksessa nyt psykoosilääkkeen vaihto ja masennuslääkekokeilu epäonnistuivat, eikä sivuvaikutusongelmiin puututtu psykiatrisessa hoidossa, vaan vasta toisen erikoisalan lääkärin aloitteesta. Kaiken kaikkiaan tapahtumien kulku haastaa meitä miettimään toimintamme tavoitteita ja sitä, miten pystyisimme potilaita kuulemalla saavuttamaan todellisia terveyshyötyjä: voinnin ja toimintakyvyn kohenemisen lisäksi myös tyytyväisyyttä toipumisesta.
Sami Pirkola
psykiatrian professori
Kuva Panthermedia
Julkaistu Lääkärilehdessä 8/13.
