Suomessa vihataan nyt paljon, ainakin jos mediaa on uskominen. Some-viha leimahtaa harva se päivä, ja myös liikenneraivo on ollut paljon puheena. Surullista kyllä, myös viharikoksia on nähty. Mitä tämä viha oikein on? Onko vihan määrä maailmassa äkillisesti lisääntynyt?
Tällä viikolla olen jo ehtinyt vihata poskiontelontulehdusta, Effican lääkeosiota, sitä että posti tuo aamun Hesarin vasta kymmeneltä, kehnoa suoriutumistani uhmaiän haasteista ja ärsyttävää kirjeenvaihtoa sanomalehtien yleisönosastoilla. Hölösuisena luonteena olen myös kuuluttanut tätä vihaani lähipiirilleni varsin estoitta. Jos kuitenkin pysähtyisin hetkeksi miettimään, voisin korjata puhettani ja samalla ajatuksiani. En minä näitä asioita vihaa, vaan tunnen niitä kohtaan kiukkua.
Kiukku on tavallaan hieno tunne, ainakin jos se auttaa jonkin vaikean tilanteen yli. Kiukulla päivystetään ja juostaan maratoneja. Kiukku voi myös iskeä vaatteita pukiessa (perheemme kolmevuotias), potilaskäyntiä tilastoidessa (minä) tai missä ja milloin vaan (yksivuotias). Sen sijaan viha – onko sille tunteelle todella arjessamme sijaa?
Kiukku on tunne, josta haluan myös pitää kiinni. Ajattelen toki olevani myönteinen ja iloinen ihminen, mutta todellisuudessa kiukustun herkästi. Suhtaudun epäluuloisesti ihmisiin, joita anoppini osuvasti nimittää ”lampaannahoiksi”, heihin jotka eivät koskaan kiukustu, vaan suhtautuvat vastoinkäymisiin tyynesti ja ymmärtäväisesti. En silti tarkoita, että kiukkuaan saisi vapaasti purkaa miten ja keneen tahansa. Juuri näiden asioiden parissa meillä kolmevuotiaan kanssa askarrellaan.
Väitän, että kiukku ja viha menevät meiltä liian helposti sekaisin. Viha on voimakas ja ihmistä kuluttava tunne, jota kannamme sisällämme ja joka muuttuu vääjäämättä katkeruudeksi. Oletteko tavanneet onnellista ihmistä, joka uhkuisi vihaa ja katkeruutta? Kiukku sen sijaan voi saada aikaan yhteiskunnallisia muutoksia, tai ainakin muutoksia omassa elämänpiirissä. En pysty uskomaan, että maailma olisi yhtäkkiä täyttynyt vihalla. Ehkä meiltä on vain kolmivuotiaan tavoin kateissa se, miten kiukkua käsitellään. Nyt me sylkäisemme sen ulos mihin sattuu, niin että se poukkoilee ja loukkaa kaikkia jotka sen tielle osuvat. Ja jos nimeämme sen vihaksi, se kuulostaa pelottavammalta.
Ikävä kyllä maailmassa on myös ihmisiä, joiden ajatuksia ja tunteita viha ohjailee. Heidän taakkanaan on maailman synkin tunne. Välillä se näyttäytyy meille kaikille kaameina sanoina ja tekoina. Meidän, joilla on kykyä muihinkin tunteisiin, tulisi pystyä näyttämään mitä muutakin maailmassa on. Ei vihalla puolusteta vapautta, tasa-arvoa tai oikeudenmukaisuutta. Kun tarvitaan todella suuria tekoja, on aika laittaa kiukku syrjään. Tarvitaan rakkautta, empatiaa ja silkkaa ystävällisyyttä.
Kirjoittaja
Sohvi Mäntykoski
yleislääkäri
Kuva: Kimmo Brandt
Kolumni Lääkärilehdestä 40/2016.
