Veroparatiisit ovat otsikoissa. Samoin suomalaisten myönteinen suhtautuminen verojen maksuun. Tällainen ilmapiiri on uhkaava, koska se luo poliitikoille houkutuksia yrittää kiristää verotusta.
Kyse on niin kutsutun hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta. Julkisen vallan toteuttaman yhteisvastuun periaate on meillä laajasti hyväksytty. Se on kuitenkin olemassa vain niin kauan kuin veronmaksajat ovat valmiita sen turvaverkot ja palvelut kustantamaan.
Verotuksen oikea taso on ikuisen kiistan aihe politiikan ytimessä. Väännön kulloinenkin tulos on aina kompromissi. Keskustelun olisi kuitenkin syytä olla tasapainoista, koska järjestelmän suurin riski on maksajien kapina.
Julkisuudessa on vallalla erityisesti Helsingin Sanomien ja Ylen kannattelemana eetos, jossa hyväosaisuus – jonka mittariksi kelpaavat vain bruttoansiot ja varallisuus – on paheksuttavaa ja riittää tekemään ihmisestä eettisesti epäilyttävän. Tämä lähtökohtana on oikein keskittyä pohtimaan keinoja, joilla yhteiskunta ottaa hyväosaisilta yhteiseen käyttöön mahdollisimman paljon.
Tällaisen ajattelutavan suosio on kulttuurissamme taattu. Meissä elää syvällä toive, ettei naapurilla menisi paremmin vaan että kaikilla asiat olisivat yhtä huonosti. Mitään järkeä suhtautumisessa ei ole, mutta se luo hedelmällisen kasvualustan populismille.
Kaikkien kannalta on vaarallista, jos yhteisen kassan kovat vaatimukset alkavat supistaa kertyviä tuottoja. Niin käy, jos verorasitus kasvaa sietämättömäksi.
Verohelvetissä palavat poroksi sekä yhteisvastuun idea että sen toteuttamisen voimavarat. Veronmaksajien halu osallistua yhteisvastuuseen hiipuu. Tämä muuttaa poliittisia voimasuhteita arvaamattomiin suuntiin, joissa yhteiskunnalliset jakolinjat kärjistyvät. Samaan aikaan talouden dynamiikka heikkenee, eikä uutta jaettavaa synny.
Kaikkien kannalta olisi myönteistä, jos omillaan toimeentulevia ja yhteistä kassaa kartuttavia olisi entistä enemmän. Silloin tukea riittäisi tarvitseville, ja voimia olisi leikkausten sijasta kehittää kaikille yhteisiä palveluja. Työllisyysasteen nosto on siis viisas tavoite, mutta verotuksen kiristys ei sitä tue.
Hyväosaiset kustantavat hyvinvointiyhteiskunnan. On pidettävä huolta siitä, että hekin tuntevat tulevansa kuulluiksi ja että heidän osuuttaan arvostetaan. Kun poliitikot jakavat yhteisiä euroja, heidän olisi hyvä muistuttaa itseään ja äänestäjiä siitä, että jokainen euro on jonkun joskus työllään ansaitsema. Yksikään ei tule tyhjästä – ei edes julkisen monopolin jakama lottovoitto. Valtiolla tai kunnalla ei ole omaa rahaa.
Tärkein tapa osoittaa kunnioitusta yhteistä kassaa kohtaan on käyttää sitä viisaasti.
Veronmaksajat ymmärtävät toimintaa, eivät hallintoa. Kovin monissa yhteiskunnan uudistuksissa rahat tuntuvat kuluvan hallinnon rakenteisiin, jolloin varsinaiseen palveluun riittää enää niukkuutta. Sote ei saisi langeta tähän ansaan, mutta pahalta näyttää.
Saamistaan moitteista huolimatta terveydenhuolto – erityisesti erikoissairaanhoito – tuottaa terveyden ohella motivoituneita veronmaksajia. Tämä on painava peruste toivoa, etteivät poliittiset intohimot johda ehjän korjaamiseen.
Veronkierto on laitonta. Verojen laillinen minimointi tuntuu olevan paheksuttavaa, ellei ole kyse kotitalousvähennyksestä tai viinalastin noudosta Suomenlahden tuolta puolen.
Julkisuus keskittyy huolehtimaan verotuottojen maksimoinnista. Sen ongelmat ansaitsevat huomionsa, mutta varjoon jää tärkeitä kysymyksiä. Kuinka paljon harmaata taloutta ja verotemppuilua voisi vähentää alentamalla verokantoja? Käytämmekö veroeurot mahdollisimman tehokkaasti ja vain tarpeelliseen?
Pitäisikö eduskunnan pohtia säännöllisesti sitäkin, miten verotus kevenisi? Kansanedustuslaitoksen idea syntyi aikoinaan siksi, että hallitsijan mielivaltaiselle veropolitiikalle tarvittiin vastavoima.
Hannu Ollikainen
Lääkärilehden blogi 8.11.
