Olen matkalla hautajaisiin. Ylläni on musta puku, musta paita, musta kravatti, mustat kengät. Näen mielessäni saattoväen mustissaan valkeaa lumihankea vasten. Musta tekee myös surutyön puolestani, ainakin osittain.
Jossain toisessa kulttuurissa, esimerkiksi Intiassa, Vietnamissa tai Koreassa, minun kuuluisi pukeutua valkoisiin, Japanissa mustavalkoiseen ja Kiinassa punavalkoiseen asuun.
Koska olen kirjoittava kuvataiteilija, on luonnollista että työskentelen värien kanssa melkein päivittäin. Ja tahallani tai tahattomasti otan kantaa väreihin. Nähdessäni hienon puhtaan oranssin mainoksessa, ilmoitustaululla, kadulla kulkevan herran turbaanissa, ties missä minne katseeni on tarttunut, yritän painaa mieleeni tuon oranssin tarkan sävyn, mahdollisesti sen nimen, voidakseni toistaa sen myöhemmin jossain maalauksessani. Pyrin työskentelemään kaikkien värien kanssa panematta niitä paremmuusjärjestykseen. Minulla ei ole lempiväriä. Minulla ei saa olla lempiväriä.
Kenties sen vuoksi olen huolestuneena seurannut erilaisten väriterapiahoitojen sikiämistä. Väriterapia, jota näköjään mieluusti kutsutaan englanninkielisellä nimityksellä color healing, on saamassa koko ajan jalansijaa myös Suomessa. Uskomuslääketieteen suureen ruuhkaan on kiilautunut uusi hoitomuoto. Miten väreillä parantaminen sitten toimii? Sen periaatteet ovat varsin yksinkertaiset. Vaikuttaakin että kuka tahansa asiasta kiinnostunut voisi avata praktiikan soveltamalla jo tutuiksi käyneitä mielikuvia väreistä.
Jos potilas on flegmaattinen, hänen kuuluu katsella oranssia. Sellainen joko leväytetään hänen silmiensä eteen vastaanotolla, tai annetaan mukaan a-nelosen kokoinen arkki oranssia paperia tai kalliimmissa paikoissa oranssin väriset rillit, joiden läpi potilaan kuuluu katsella maailmaa. Jos taas on kyseessä yliaktiivinen neurootikko tai muuten levoton henkilö, hän katselkoon syvän ultramariinia kenttää muutaman viikon. Ja pitäköön yllään aina jotain ultramariinin sinistä, paitaa, essua, kravattia, taskuliinaa, mitä tahansa. Seksuaalisesti haluton potilas saa katsottavakseen aistillista violettia tai karmiininpunaista. Entä kateelliset tai mustasukkaiset? Se on vaikeampi potilasryhmä. Keltainen on tunnetusti kateellisuuden ja kulkutautien väri, mutta joidenkin väriterapeuttien mukaan myös paras vastalääke. Myrkky tappaa myrkyn, kuten sanotaan. Elinvoimansa menettäneet tuijottakoot maailmaa limetinvihreiden kakkuloiden läpi. Sitähän käyttää myös apteekkiteollisuus monivitamiinipurkeissaan.
Ruskeaa, harmaata ja mustaa ei suositella kenellekään. Ne aiheuttavat vain masennusta ja raskaan loimen mielen päälle. On kuitenkin yksi poikkeus. Siniharmaata pidetään syvällisyyden ja henkevyyden värinä. Syvällisyyttä hakevan pinnallisen olennon tulisi siis tuijottaa siniharmaata, sitä hiipuvan nuotion yllä leijuvaa väriä, parantuakseen maailmallisuudestaan. Kuten huomataan, värit parantavat erityisesti mentaaleja vaivoja. En ole ainakaan kuullut väreillä hoidetun kolesterolia, ylipainoa tai tukanlähtöä.
Kun ajattelen miten ahkerasti tuijotan päivittäin värejä, en voi kuin luottaa siihen että oman terveyteni salaisuus on värien käytössä. Varsinkin kun vielä tiedän, että musta on muutakin kuin ”melancholos” eli musta sappi.
Hannu Väisänen
Kirjoittaja on Ranskassa asuva kirjailija ja kuvataiteilija.
