Vappuaatto osui tänä vuonna tiistaille. Sattumoisin oma juhlintani alkoi jo edellisviikon perjantaina. Olin Töölön sairaalan kirurgian poliklinikalla ortopedin iltapäivän viimeinen potilas. Syynä tulooni oli pohkeen ja reiden pettäminen jo viiden askelen jälkeen. Vaiva oli kiusannut kuukausia ja ollut tosi paha pari viikkoa.
Ortopedi näkee kuusi viikkoa aiemmin otetussa magneettikuvassa epämääräistä suttua ja passittaa osastolle odottelemaan vielä samana päivänä tehtävää magneettikuvausta varjoaineen kanssa. Siinä sitten loikoilen liituraitahousuissani sängyn päällä ja tutkailen viittä pyjamapukuista potilasta. Minähän menen kotiin omaan sänkyyni yöksi.
Kuvausaika venyy, välillä vampyyrit piikittävät ja putkittavat vertani. Iltayhdeksältä annan periksi. Luovun liituraidasta ja pukeudun talon vaaleanpunaisiin. Olen valmis seuraavaan päivään.
Lauantai-aamupäivä menee röntgeneissä ja tietokonetomografiassa ravatessa. Itse toki makaan ja ystävällinen mieskuski hoitaa liikuttelun. Kävelee kuulemma sänkyjen kanssa osastojen ja röntgenin väliä parikymmentä kilometriä päivässä. Ja tulee vielä 15 kilometrin matkan fillarilla töihin. On miehellä selkää!
Kymmenen tuntia kateissa
Päivystävä selkäkirurgi kertoo selkeästi tilanteen. Hän aistii pelkääväni elämäni toista leikkausta ja antaa valita. Odottaako pari päivää vai tehdäänkö nyt. Naistohtori on rauhallinen ja päteväntuntuinen. Ok. Tehdään se nyt. Miksi lykätä asiaa ja Vappuhan on aina ollut minulle oikeastaan aika tylsä juhla.
Kello 14 minulle tuodaan valkoinen, sinipilkkuinen iltapuku ja oudot nepparilliset pikkuhousut, jotka pysyvät päällä vain maatessa. Hetkessä alkaa jo matka leikkaussaliin. Kieli-ihmisenä kuulen pitkänhuiskean nukutuslääkärin tekevän muutaman objektivirheen. Ahaa, aus Deutschland. Wir können ja deutsch sprechen. Muutaman lauseen jälkeen kuulen kuitenkin vain Auf wiedersehen.
Valkoinen, mustakehyksinen seinäkello osoittaa, että yhtäkkiä onkin jo miltei puoliyö. Minne on mennyt 10 tuntia? Olen yksin isossa huoneessa ja katossa on munuaisenmallisia varjoja ja kuulen oman ääneni: Ai, te teette täällä munuaisensiirrotkin? Rauhallinen naisääni jostain kaukaa oikaisee, että ei, ne tehdään Kirralla. Tivaan miksi hän on töissä näin pimeässä, aavemaisen hiljaisessa ja tylsässä paikassa? Olen skorpioni, kuuluu vastaus. Mikä nautinto antaa oma vastaukseni: Mutta minäpä olen tuplaskorppari.
Seuraavaksi muistan seinäkellon. Mutta nyt siinä on punaiset kehykset ja viisarit näyttävät aamuneljää. Olen taas osastolla. Huudahdan, että hei, mun jalat toimii normaalisti! Mutta nyt sattuu selkään. Pyhä meneekin enemmän ja vähemmän tokkurassa. Dreenit ja katetri jäykistävät liikkumattomaan asentoon. Hävettää yhtenään soitella hoitajia kääntämään minua, hyväkuntoista, aikuista naista.
Minusta tuli rautarouva
Leikkauksen tehnyt naislääkäri käy kertomassa seikkaperäisesti, että hermopinne alaselässäni oli ollut yllättävän hankala. Hän oli varmasti vuodattanut useammankin hikipisaran vuokseni, sillä leikkaus oli kestänyt normaalia pitempään, seitsemättä tuntia ja mukana oli ajoin ollut myös neurokirurgi. Jalometalli eli titaani on kuitenkin nyt varmassa tallessa selkärangassani ja hermo vapautettu.
Meitä on huoneessa kuusi potilasta, miehet ja naiset samassa. Näin moottoripyöristä puutarhanhoitoon ja lastenlapsiin rönsyävä keskustelu ei käy tylsäksi. Vieressä makaa pirteä yli 100-vuotias, joka on tullut lonkkaleikkauksesta, vastapäätä nuori liikenneturman uhri ja etäämmällä kaulatuettu niskanikamapotilas…
Kaiken kukkuraksi minulla on ovensuupaikka ja siitä näkee hyvin käytävälle. Kun jaksaa hymyillä ohi ontuville, naapurihuoneiden asukkaat poikkeavat sänkyni viereen juttelemaan. Esimerkin ja hoitajien kannustamana maanantaina myös minä pinnistän ylös. Hutera ruumiini saa tukea laitteesta, joka on nimetty Evaksi.
Prinsessaelämää vailla hovia
Vappuaattona serpentiinit koristavat huonetta ja ilmapallot käytävää. Opiaattien ansiosta tunnelma huoneessamme on katossa. Puolilta päivin lääkäri on tulossa kierrolle. Käyn suihkussa toisen naispotilaan kanssa ja kikatamme aikaa vievän vaatettamisen vaikeutta jäykän ja kipeän selän kanssa.
Turhamaisena tyttönä vetäisen viirut silmiin, maalaan huulet ja tussautan Arabie-hajuvettä rinnalle. Olen valmis katsomaan lääkärin lempeitä, syvänruskeita silmiä. Mistä sitä tullaan? Ai, Somaliasta. Sabah elKheir. Änä bätkällem arabi, noss noss. Ei, en halua kotiin vielä huomenna Vappupäivänä, mutta torstaina. Maas salaama!
Poikani käy iltapäivällä ja ikuistaa pitkän vetoketjun selässäni. Se näyttää oikeastaan paremmalta kuin kirjava tatuointi tyttäreni käsivarressa. Onneksi pinnistin ylös jo maanantaina ja treenasin tiistaina. Vappupäivän marssille pystynkin osallistumaan ilman Evan tukea ja tällä marssilla kaikki tyylit ovat sallittuja.
Tulee torstai ja jätän Töölön sairaalan haikeana. Harvoin minulla on ollut näin kivaa Vappua! Ei turhia hötkyilyjä, ympärillä iloinen, asiantunteva ja kannustava henkilökunta. Ihan kuin olisivat ylettömästi nauttineet meidän hoivaamisestamme. Ja kaupan päälle talossa sai vielä kielikylvyn.
Me hoivattavat toverit olimme kaikki aikalailla samassa veneessä. Meitä yhdisti kipu, mutta tuska lievittyi jakamalla. Nyt edessä on kolme kuukautta verkkaista prinsessa-elämää, sillä maksimikantamus saa painaa kilon. Mutta missä on prinsessan hovi?
Sirpa Norri
Kirjoittaja on helsinkiläinen, pitkäselkäinen lääketieteen toimittaja. Vasempaan jalkaan heijastunut hermopinne korjattu vuonna 2003 tähystyksenä ja uusinut vaiva nyt avoleikkauksena.
