En ole fundamentalisti, eikä seuraava lause ala sanalla mutta.
En suhtaudu ehdottomasti alkoholiin. Koska olen nähnyt, miten etanoliriippuvuus musertaa ihmisen ja hänen lähimmäisensä, suhtaudun kuitenkin päihteiden käytön helpottamiseen tähtäävään lainsäädäntöön erittäin kriittisesti.
Kuten tiedämme, alkoholismi on monen sukupolven sairaus, lähtien sikiön alkoholisyndroomasta ja päätyen monimuotoisiin sosiaalisiin ongelmiin, joita hallitsematon juominen aiheuttaa. Alkoholistien lasten suru ja kärsimys ei kotoa muuttoon lopu. Vielä moneen kertaan näytellään sama tuttu kuningasdraama, jossa aine on pääroolissa.
Alkoholistien lapsenlapsilla ei ole isovanhempia. Alkoholistien aikuisilla lapsilla ei ole tukea eikä turvaa omista vanhemmistaan – eikä välttämättä pohjimmiltaan kenestäkään, sillä luottamus ulkomaailmaan on tärvätty jo kauan sitten.
Vanheneva alkoholisti on siirtynyt hilpeistä rillurooleista traagisten osien puolelle. Intensiivinen juominenkaan, sikäli kuin se enää onnistuu, ei pysty kokonaan vaientamaan yhä itsepintaisemmin esiin nousevia vanhuuden keskeisiä kysymyksiä. Mikä minun elämäni oli? Kuka olin puolisolleni, lapsilleni, ystävilleni, vanhemmilleni? Olinko kukaan vaiko varjo vain? Miten vietän loppuelämäni?
Nämä ikääntymisen tärkeimmät kysymykset tuottavat silmitöntä tuskaa alkoholistille. Eikä aine auta. Mikään ei auta. Tuskaiseen kamppailuun vedetään usein mukaan ne läheiset, jotka luulivat jo tulleensa loppuun kulutetuiksi alkoholismin edellisissä vaiheissa. Nimenomaan ne, joiden on vaikeinta sanoutua irti suhteesta, eli omat aikuiset lapset. Heidän tehtävänsä on seurata raunioitumista katkeraan loppuun saakka. Ja käydä vielä yksi sisäinen taistelu, usein jo keski-iän uuvuttamana, ennen lopullista irti päästämistä.
Alkoholistin lapsen tulevaisuuden optimismi rikkoutuu useita kertoja. Elämän eri vaiheissa hänelle tehdään selväksi se, että hän jää aina toiseksi. Kun keski-ikäinen alkoholistin jälkeläinen alkaa kysyä, miksi kävi näin, miksi lapsuudenperheeni elämä oli niin rujoa, kysymyksissä on huomattavasti viiltävämpi sävy kuin nuorena. Raitistuminen on useimmilla alkoholistien omaisilla puolisanattomana, salattuna toivekertomuksena tulevasta, ja jos tämä toivo sammuu; jos on pakko hyväksyä se, ettei onnetonta ja katkonaista suhdetta omaiseen pääse korjaamaan, koska aine voittaa kaiken, toivon kertomus lakastuu.
Kun keskiolut tuli ruokakauppoihin 1960-luvun lopulla, syntyi uusi alkoholikulttuuri. Se oli myös naisten ja äitien kulttuuria lisääntyvässä määrin. Nyt tuo 1960-luvun vapautta vaatinut sukupolvi, joka taisteli portsarivaltaa vastaan ja sai naisille yhtäläisen oikeuden kapakassa istumiseen, on tullut vanhusten ikään.
Moni entinen komistus ja kirkassilmä on jo katkokävellyt murjusta hautaan. Lapsuudenystäväni hääti vanhempansa kodista porukan, joka eläkepäivänä haki vanhukselle viinaa, hyvällä katteella. Juopporemmin häätämisestä oli vain hetkellinen apu. Ystäväni seurasi sivusta miten juomisen vietti vei, likaiseen loppuun saakka.
Murhe läheisen ihmisen hitaasta itsetuhosta on määrätön. Välien katkaiseminen on yksi vaihtoehto, mutta samalla ihmisen minäkuva murtuu. Jos on lapsuudessa ollut alkoholistin hoivaaja, voi huolenpidosta tulla persoonan keskeinen rakennusosa. Tästä luopuminen voi pelastaa alkoholistin läheisen, mutta se ei tapahdu kovitta kivuitta.
En ole fundamentalisti; juon joskus harvoin itsekin lasillisen viiniä, vaikka lapsena päätin, etten koskaan juo. Silti panen toivoni nuoriin, joista yhä useammalle vapaus ei tarkoita oikeutta tuhota itseään aineilla.
Sirpa Kähkönen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija
Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 40/2017
kuva: Mikko Käkelä
