Olet ehkä kuullut mielenterveyspalvelujen kriisistä?
Syitä on monia, mutta yksi lienee ilahduttava muutos asenteissa. Psyykkiseksi katsotun oireilun häpeä vaikuttaisi lieventyneen. Somessa ja printtilehdissä kerrotaan psykoterapiaan hakeutumisesta, masennuksesta toipumisesta, syömishäiriöstä parantumisesta. Kun lukija löytää itsensä muualtakin kuin sairaskertomusten pragmaattisista kuvauksista, on helpompi ajatella: josko minäkin.
Kun tunnistaa oireitaan - tai osaa edes epäillä olevan jotain tunnistettavaa - alkaa varsinainen urakka. Mistä löytää osaava ammattilainen, aluksi edes diagnosointiin ja hoidon suunnitteluun? Ja jos hoito on Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa, niin onnea vaan matkaan. Psykoterapeutin löytäminen itselleen on järjetön savotta. Yksittäinen psykoterapeutti voi saada viikossa kymmeniä yhteydenottoja, vaikka on ilmoittanut joka kanavassa, ettei edes jonoon mahdu.
Kohta saattaa helpottaa, sillä meillä on kaksikin kansalaisaloitteena eduskuntaan edennyttä hanketta. Mielenterveysjärjestöjen suurponnistus, Terapiatakuu, esittää lakimuutosta perusterveydenhuoltoon sisältyviin mielenterveyspalveluihin siten, että taattaisiin kaikille nopea pääsy hoidolliseen psykoterapiaan tai muuhun psykososiaaliseen hoitoon ensimmäisen terveyskeskuskäynnin jälkeen. Tähän eivät nykyresurssit taivu, mutta apuun tulee toinen hanke. Aloite psykoterapeuttikoulutuksen muuttamisesta maksuttomaksi yliopistojen täydennyskoulutukseksi on esiselvitysvaiheessa. Ymmärrettävä, sillä nykyinen koulutus maksaa kymmeniä tuhansia euroja.
Muutosta varmaan tarvitaan, mutta: Suomessa on jo nyt varovaisesti arvioiden tuhansia vapaita aikoja psykoterapiaan. Kyllä. Heti tälle viikolle. Etänä ja läsnä. Lyhyttä ja pitkää. Tiivistä ja supportiivista. Valviran hyväksymille, Kelan palveluntuottajiksi kelpaaville, kouluteille psykoterapeuteille.
He ovat perhepsykoterapeutteja. Paripsykoterapeutteja. Ryhmäpsykoterapeutteja.
Osa ihmisistä tarvitsee nimenomaan yksilöpsykoterapiaa, mutta rohkenen epäillä, ettei kaikkien kanssa ole tehty tarkkaa arvioita muiden psykoterapiamuotojen soveltuvuudesta. Enemmän keskustelut liikkuvat yksilöpsykoterapian eri koulukuntien välillä.
Tilanne on yhtä turhauttava kuin nuoruuden työpäiväni marketin kassanhenkilönä. Sitä istui kassalla 9 ja oli ihan valmis ja vapaana ja kaikin puolin näppärä työntekijä, mutta asiakkaat asettuivat kuin automaatin ohjaamina jonoon kassoille 1–3. Siellä he sitten huokailivat ja naputtelivat jalkaa, miettivät yhä ahdistuneempina ehtivätkö pakasteet sulaa ihan muussiksi, syöksähtivät sittenkin kassan 2 jonoon, koska usealla omassa jonossa kärsivällä on näemmä kärryssään viiden henkilön viikon ostokset – ja rivin toisessa päässä hentoinen ääneni huhuilee: ”Täällä on vapaa kassa!”
Kaikenlaisissa hoidollisissa kohtaamisissa esiin nousee tai nostetaan asiakkaan ihmissuhteet. Työkaverit, naapurit ja kollegat, mutta etenkin perheenjäsenet. Kotona asuvat rakkaat ja tuskastuttavat tyypit. Tai he, joiden luota muutettiin pois, haluttiin tai ei. He, joita odotettiin ikkunassa roikkuen tai ultraäänikuvia pidellen. He, jotka lähtivät ennen kuin ehdittiin...
Pari-, perhe- ja ryhmäpsykoterapiassa nuo toiset ihmiset ovat myös läsnä. Suhteita voidaan tarkastella ja ymmärtää niin mielikuvissa kuin havaittavassa vuorovaikutuksessa. Näissäkin psykoterapioissa hoidetaan tehokkaasti masennusta, syömishäiriötä, ahdistuneisuutta.
Mistä johtuu, ettei osaavia ammattilaisia käytetä näissä kriisitalkoissa? Minulla ei ole mitään yksilöpsykoterapiaa vastaan - jokunen tonni on tullut siihenkin laarin kannettua. Ei myöskään ole pulaa potilaista - tämä ei ole mainos. Mutta tämä on lempeä kehotus kollegoille, apua hakeville, yhteydenottoihin uupuneille: harkitkaa, ennen kuin kasvatatte jonoa kassoilla 1–3.
Janna Rantala
Kirjoittaja on lastenpsykiatri ja psykoterapeutti, joka nauraa elokuvissa väärissä kohdissa.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 9/2021.
