Vanhuspalvelulain on tarkoitus tulla voimaan heinäkuun alussa 2013. Lakiehdotuksen keskeisenä sisältönä on säätää kunnan velvollisuuksista iäkkäiden tarvitsemien sosiaali- ja terveyspalvelujen turvaamiseksi. Huomion kohteina ovat oikeus palvelutarpeen arviointiin, iäkkään mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin ja palvelujen laatu. Erikseen on korostettu kotona asumisen ensisijaisuutta.
THL:n Sotkanetin tilaston mukaan lähes 90 % 75 vuotta täyttäneistä asuu kotona. Osuus ei ole muuttunut viimeisen vuosikymmenen aikana. 85 vuotta täyttäneistä kotona asuvien osuus on samaan aikaan lisääntynyt vaatimattomasti yhdellä prosenttiyksiköllä.
Vanhukset haluavat asua kotona
Vanhuspalveluiden asiakkaista valtaosalla on muistisairauden diagnoosi. Säännöllisen kotihoidon asiakkaista se on joka kolmannella, ympärivuorokautisessa hoidossa olevista kahdella kolmesta. Kognition vajausta puolestaan esiintyy kotihoidon asiakkaista jopa kahdella kolmesta ja ympärivuorokautista hoivaa saavista lähes kaikilla (95 %).
Varmuudella vain 3 % säännöllisen kotihoidon asiakkaista pitää parempana vaihtoehtona asumista muualla kuin kotona. Tämä käy ilmi tänä keväänä julkistetusta helsinkiläisten vanhenemista koskevasta selvityksestä. Asiakkaista 5 % yhtyi hoivaavan omaisen kantaan (omaehtoisesti tai painostettuna) muualla kuin kotona asumisen paremmuudesta.
Omaisista kaikkiaan 14 % piti parempana, että hoivattava asuisi muualla kuin kotona. Heistä joka kuudes oli uupunut, mitä selitti hoivattavan vähintään keskivaikea dementia, valvonnan ja avun tarve, kroonisten sairauksien epävakaus sekä päämäärätön vaeltelu.
Koko selvityksen päälöydöksenä oli omaishoitajien väsymisen ja tuen puutteen ohella se, että palvelujärjestelmän palasista ei muodostunut yhtenäistä ja tehokasta asiakkaan tarpeita palvelevaa toimintaa. Yhtenä osasyynä oli tietokonesovellusten yhteensopimattomuus ja toisena hallinnonrajat ylittävän päätöksenteon yskähtely.
Oikeus vaikuttaa omaan kohtaloon
Lakiluonnoksen edellyttämä palvelutarpeen arviointi voisi olla tehokas hoidon laadun ja kustannusvaikuttavuuden parantaja, jos toimintaketju yltää saumattomana hallinnonaloilta toiselle ja arviointi tehdään moniammatillisena yhteistyönä. Edellytyksenä on, että lääkärinkin osaaminen kuuluu siihen prosessiin, joka johtaa asiakkaan kanssa sovittaviin toimenpiteisiin. Tästä on geriatrian alan kovin näyttö. Duodecimin helmikuisen konsensuslausuman peräänkuuluttama ”geriatrisen osaamisen siirtäminen etulinjaan” voisi toteutua esimerkiksi tätä kautta.
Kolmas tulevaisuudenuskoa herättävä lakiluonnoksen piirre, kotona asumisen ja palvelutarpeen arvioinnin ohella, on asiakkaan kuulemisen ja vuorovaikutuksen velvoite yksilö- ja kuntatasolla. Sijaisarvioijat kykenevät vain harvoin asettumaan arvioitavan asemaan, niinpä palvelujen soveltuvuutta on tiedusteltava niiden vastaanottajilta.
Saattaa tulla opeteltavaa meille suomalaisille; esimerkiksi keväällä 2012 säännöllisen kotihoidon asiakkaista vain joka toinen osallistui aktiivisesti omien tarpeidensa arviointiin – jos kognitio oli normaali. Osallistumisprosentti putosi kymmenellä yksiköllä jos kognitio oli alentunut lievästi ja kahdellakymmenellä jos se oli alentunut vähintään keskivaikeasti. Omaa kieltään puhuu myös Sanna Järnströmin väitöskirjan nimi: ”En tiedä mitä ne ajattelee mun kohtalokseni”.
Laki muuttaa asenteet?
Iäkkään ja erityisesti muistisairaan kotona asuminen edellyttää koko järjestelmältä aiempaa napakampaa proaktiivisuutta toimintakyvyn tukemisessa. Esimerkiksi D-vitamiinin käyttö ei saisi jäädä pelkäksi suositukseksi. Influenssarokotuksin voidaan säästää turhia sairaalapäiviä ja ehkäistä tarpeetonta toiminnanvajausta. Kotona asumisen mahdollistaminen edellyttää myös muistisairaille räätälöityä kuntoutusta ja oikeasti hänenkin saatavillaan olevia neuvontapalveluja. Se edellyttää pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Tähän rooliin olisi omiaan lakiehdotukseen sisällytetty vastuuhenkilö.
Mutta, mutta. Lakiehdotus kuvaa kyllä monta hyvää toimintalinjaa, lain hengen. Se jättää kuitenkin hyvän hoidon toteuttamisesta suuren osan kunnan päätettäväksi ja ehdolliseksi, ikään kuin kunnan harkittavaksi, että tehdään jos ehditään tai viitsitään.
Lain tultua voimaan jää nähtäväksi, onko todellakin niin, että asenteet muuttuvat vasta kun toiminta on muutettu pakolla – vai voisiko kerrankin käydä niin, että laki muuttaa asenteet ja toiminta seuraa perässä.
Harriet Finne-Soveri
geriatrian dosentti
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, ikäihmisten palvelut, yksikön päällikkö
Kuva: Panthermedia
Julkaistu Lääkärilehdessä 44/12.
