Vuosi 2020 on tehnyt näkyväksi pari lausetta, jotka eivät millään jätä rauhaan. Ne ovat seuraavanlaiset.
”Sehän on vaaraksi vain vanhuksille.”
”Koronaan kuolleet olisivat kuolleet pian muutenkin.”
Kauan sitten harrastin innoissani antropologiaa. Istuin pitkät päivät SKS:n etnologisessa kirjastossa ja selailin kirjoja, jotka kertoivat kaukaisten heimojen elämästä. Pohjois-Amerikan intiaaneja käsittelevistä kirjoista mieleen ovat painuneet vanhat valokuvat ryppyisistä, kivikasvoisista vanhuksista, jotka mutustelivat onnessaan mitä lie tupakanlehtiä. Mitä jos tällaiselle heimolle olisi kerrottu, että pohjoisesta on tulossa paha tuuli, joka tappaa vain vanhuksia? Olisivatko he sanoneet: ”Hehän kuolevat pian muutenkin.”
En tietenkään tiedä vastausta. Kun kuvien vanhukset olivat olemassa, lapsia oli paljon ja vanhuksia vähän, joten vanhuksia kunnioitettiin. Nyt vanhuksia on paljon ja lapsia vähän, joten lasten edestä tehdään kaikki mahdollinen, mutta vanhukset…huh, mitenkähän tästä selvitään.
Kuvien vanhukset suhtautuivat oletettavasti myös kuolemaan eri tavalla kuin me länsimaalaiset. Ei kuitenkaan voi sanoa, etteivätkö he olisi surreet kuolleitaan. Muistan lukeneeni valtavan hämmästyksen vallassa, kuinka jotkut heimot juhlapäivänä kaivoivat vainajansa esiin, puhdistivat heidän luunsa ja pukivat ne majavannahkaan. Rituaalia todistaneet jesuiitat kuvasivat kuinka tämä puhdistustyö tehtiin äänekkäästi itkien ja vainajaa syvästi kaivaten.
Jesuiitoille tämä oli merkki yhteisestä ihmisyydestä. Me kaikki kuolemme ja me kuolemme samalla tavalla. Kuolema tumppaa meidät kuin tupakan eivätkä vastalauseet auta. Me kaikki myös suremme kuolleitamme, ja sureminen liittää meidät osaksi samaa surijoiden yhteisöä. Sure minun kanssani, ja olemme sisaruksia surussa.
Siksi olen hieman ihmetellyt erästä asiaa. Kun ihmiskuntaa kohtaa jokin onnettomuus, meillä on tapana kehittää vähintään jokin symboli, jonka kautta ilmaisemme suruamme. Patsas, muistomerkki, merkkipäivä, valoinstallaatio, edes plakaatti seinässä – jokin, joka auttaa meitä muistamaan tai estää unohtamasta. Koronapandemian osalta en ole nähnyt paljonkaan merkkejä tällaisesta.
Ehkä sellaista on maissa, joissa kuolleisuus on ollut suurta. Mutta eipä ole tullut sellaisia uutisia vastaan. Sen sijaan vastaan on tullut juttuja, joiden mukaan omaisille ei ole aina jäänyt edes vainajaa, kun tämä on nopeasti haudattu ”hygieniasyistä”. Ja eilen tuli vastaan toinen juttu ihan lähipiiristä. Ystäväni lähiomainen kuoli – ei koronaan – ja ystävä sai huomata, ettei ollutkaan lähiomainen. Tuli nimittäin hautajaiskutsu vain Zoomiin.
Joissakin kulttuureissa uskotaan, että jos unessa on juhlat, se merkitsee kuolemaa, koska kuolema merkitsee jossakin toisessa ulottuvuudessa juhlaa. Mutta entäpä kun omassa ulottuvuudessamme on liian paljon kuolemaa, mutta ei mahdollisuutta juhlia vainajaa? Kaikki ihmisyhteisöt surevat vainajiaan rituaalisesti. Surra yksin – siitä tulee mieleen se, kun lapsena oli paha mieli ja piiloutui vaatekomeroon, ettei kukaan näkisi, että on itkenyt.
Sitten lopuksi kerron vielä, mitä minä suren. Minunkin lähipiirissäni on vanhuksia. He eivät ole sitkeitä ja kivikasvoisia, niin kuin kirjani vanhukset, vaan arkoja ja pelokkaita, aivan kuin elämä olisi hiipinyt heidän taakseen ja jollakin tavalla säikäyttänyt heidät. Heillä kaikilla on sama toive: En halua olla kenellekään taakkana.
Tätä minä en vain tajua. Jos olet taakka, se merkitsee, että olet vielä täällä. Sellaista elämä on. Sinua kannatellaan matkan varrella, tavalla tai toisella, eri vaiheessa matkaa.
Lakkaisittepa sanomasta sitä. Se on sukua tuolle lauseelle: ”he olisivat kuolleet muutenkin.”
Jani Kaaro
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 42/2020.
