Ennen kuin koronavirus pyyhkäisi muut aiheet toimittajien pöydiltä, mediassa keskusteltiin masennuslääkkeiden vieroitusoireista.
Aihe nousi otsikoihin osin siksi, että joukko potilaita otti yhteyttä toimittajiin. Tunnen heistä joitakuita. Käypä hoito -suositusta oltiin päivittämässä, ja karuja kokeneet käyttäjät toivoivat, että suosituksessa varoitettaisiin siitä, kuinka vaikeita vieroitusoireet voivat olla.
He onnistuivatkin saamaan aiheen useampaan mediaan. Tätä keskustelua on ollut… krhm, jännittävää seurata.
Ensinnäkin jokainen toimittaja Suomessa on tehnyt saman jutun. Ensin kuullaan potilasta, joka kertoo terveytensä romahtamisesta, sen jälkeen kotimainen asiantuntija kertoo miten asiat ovat.
New York Timesissa ei onneksi tiedetä, että jutut täytyy laatia näin. Times haastatteli psykiatri Mark Horowitzia, joka kiinnostui vieroitusoireista siksi, että ne yllättivät hänet itsensä, kun hän yritti lopettaa oman lääkityksensä. Horowitz julkaisi viime vuonna Lancet Psychiatryssa paljon huomiota saaneen tutkimuksen mielialalääkkeiden vieroitusoireista yhdessä psykofarmakologi David Taylorin kanssa. Vieroittautuminen oli ollut vaikeaa myös Taylorille. Molempia kiinnosti, miksi lääkitystä ei tuntunut voivan lopettaa annosta puolittamalla kuten suosituksissa neuvottiin. He aloittivat selvittämällä internetpalstoilta, mikä potilaiden mukaan oli toiminut.
Avuton potilas ja kaikkitietävä asiantuntija -asetelman sijasta juttu näytti, kuinka hoitaja on välillä myös hoidettava ja kuinka tärkeää tietoa ammattilaiselta voi puuttua – tietoa, jota potilailla voi olla. Potilasaktiivi Laura Delano kertoi ilahtuneensa siitä, että myös ammattilaiset ovat havahtuneet vieroitusoireisiin, potilaat kun ovat yrittäneet puhua niistä jo vuosia.
Olenkohan se vain minä, jolle meidän havahtumisemme tuntuu edelleen hiukan valikoivalta? Yhdessä kotimaisessa jutussa asiantuntija arvioi, että vieroitusoireita ei tunnisteta siksi, että niitä ilmenee masennuslääkkeiden kohdalla vain hyvin harvoin.
Systemaattinen katsaus Addictive Behaviors -sarjassa viime vuonna tuli toiseen tulokseen. Sen mukaan vieroitusoireita aiheutuu useammalle kuin joka toiselle. Heistä 46 prosenttia kuvasi oireita vaikeiksi.
Addiction-lehdessä 2011 julkaistun katsauksen mukaan SSRI-lääkkeiden ja bentsodiatsepiinien vieroitusoireet muistuttavat niin monin tavoin toisiaan, että ei ole tieteellisesti perusteltua puhua niistä eri termein. Kuitenkin vain kaksi prosenttia masennuslääkkeiden käyttäjistä kertoo, että heitä varoitettiin vieroitusoireista.
Kotimaisessa mediassa asiantuntija arveli, että tietokatkos johtuisi yleislääkäreistä, jotka tekevät työtään aikapaineessa puutteellisin tiedoin. Aikuispsykiatriassa vuosia työskennelleelle tämä oli ällistyttävää kuultavaa. Käytäntö on toivottavasti muuttunut, mutta en muista, että olisin erikoissairaanhoidossa kertaakaan kuullut ketään varoitettavan siitä, että lopettaminen voi olla vaikeaa. Ehkä en vain sattunut oikeaan aikaan paikalle? Kuulin silti päinvastaista toistuvasti: lääkityksen saattoi huoletta aloittaa, koska riippuvuuden riskiä ei ollut. Niin tästä lehdestä, HS:sta kuin TAYS:n potilasohjeistakin löytää helposti asiantuntijakirjoituksia, joiden mukaan masennuslääkkeistä ei voi tulla riippuvaiseksi. Näitä tekstejä eivät laatineet yleislääkärit aikapaineessa.
Silti eniten jouduin kaivamaan vaikkua korvistani, kun kuulin asiantuntijan paheksuvan mediassa sitä, että potilaat olivat hakeneet neuvoja vieroittautumiseen toisiltaan. Apua olisi kuulemma pitänyt hakea asiantuntijoilta. Asiantuntijoilta? Niinhän potilaat tekivät – turhaan. He perustivat omia ryhmiään siksi, että hoitojärjestelmässä heitä ei uskottu.
Tätä olen miettinyt: olisiko kaikkien elämä helpompaa, jos meidän ei tarvitsisi olla niin kaikkitietäviä? Olisiko meidän mahdollista suhtautua ihmisten kokemuksiin vakavammin? Voisiko meillä olla selkärankaa jopa myöntää, kun erehdymme? Luulen, että ihmiset arvostaisivat tätä.
Jussi Valtonen
Kirjoittaja on kirjailija ja psykologi.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 13/2020.
