Vuonna 2014 Suomessa oli 5 462 000 asukasta. Työvoimaa väestöstä oli 49 %, työssä työvoimasta oli 91,3 % ja työttöminä 8,7 %. Tilanne oli aika lailla sama kuin Nokian suuruuden vuosina 2000–2005, jolloin työttömyys oli 9,8–8,4 %. Ero vuosituhannen vaihteeseen näkyi työvoiman ulkopuolella olevan väestön määrässä: kun vuonna 2000 heitä oli 1 151 000 (23 %), oli määrä vuonna 2014 jo 1 416 000 (25,9 %).
Suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisestä johtuen kehitys tulee jatkumaan samansuuntaisena: väestöpyramidi hoikistuu tyvestä samalla kun yhä useampi kansalainen tarvitsee enemmän sote-palveluja. Muodikkaammin ilmaistuna: huoltosuhde heikkenee. Samalla lisäarvo per tehty työtunti tai per työntekijä ei enää kasva kuten ennen.
Olemme siis tuomittuja ja se on sodanjälkeisten sukupolvien syy!
Edellinen lause ja Osku Pajamäki ovat aivan väärässä. Meillä ei olisi nykyistä elintasoa eikä nykyistä vaurauttamme ilman babyboomereita. Minä ja muut 70–80-luvuilla kouluja käyneet saamme kiittää nuoruusvuosiemme huikeasta elintason noususta osaltaan juuri suuria ikäluokkia.
Eläketurvakeskuksen ekonomisti Kalle Elo julkaisi 2011 Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä laskelman vaihtoehtoisesta väestönkehityksestä, jossa väestön kokonaishedelmällisyys oletettiin toteutunutta matalammaksi vuosien 1945–1968 ajan ja tämän jälkeen mallissa noudatettiin toteutunutta väestönlisäystä. Seuraukset eivät ainakaan minun mieleeni olisi juolahtaneet. Meitä olisi ensinnäkin nyt noin miljoona suomalaista vähemmän. Ja ennen muuta: huoltosuhteemme olisi alkanut heiketä jo 1980-luvulla. Suomesta olisi tullut Japani ilman japanilaista talousihmettä.
Kansantalouden kannalta kärsimme ”Kalle Elon laskuopin” mukaan tällä hetkellä siitä, että huoltosuhteemme lähestyy käyrää, johon olisimme ilman suuria ikäluokkia päätyneet jo sukupolvi sitten. Nyt vallitseva syntyvyys huomioiden suurten ikäluokkien vaikutus tulee häviämään, ts. toteutunut ja Elon julkaiseman vaihtoehtoisen mallin mukainen huoltosuhde tulevat yhdistymään vuosisadan toisen neljänneksen aikana.
Suurilla ikäluokilla oli oma osuutensa myös työn tuottavuuden kasvuun. Toisin kuin Sipilän I hallitus saattaa antaa ymmärtää, työn tuottavuuden kasvu hidastui jo 1980-luvun jälkipuoliskolla. Siihen asti, esim. koko oman elinikäni ajan, olimme kansantaloutena hyötyneet työikäisen väestön suhteellisen osuuden kasvusta yhdistyneenä pieneneviin perhekokoihin ja Suomelle ominaiseen nopeaan länsimaiden teknologisen etumatkan kiinni kuromiseen.
Mitä näistä ajatelmista jää käteen? Ainakin minulle päällimmäiseksi jää mielikuva siitä, että hyvinvointi edellyttää uudistumista ja että eliöyhteisöissä uudistuminen tarkoittaa nuorten runsasta ja virkeää vilinää. Olkoon tämä kannanottoni maahanmuuttoonkin.
Mikko Lehtovirta
Kirjoittaja on aineenvaihdunnan post-doc-tutkija Helsingin yliopistossa, pitää potilastyöstä ja on kiinnostunut uusista terveysteknologioista.
