Ehdinkö junaan?
On toukokuu 2000. Suljen Salon terveyskeskuksen ulko-oven ja lähden kiirehtimään Turun-junaan. Pitää olla runsaan puolen tunnin päästä yliopistolla. Illalla jatkaisin väitöskirjaani.
Ehdin kuin ehdinkin pikajunaan ja istun ravintolavaunuun kädessäni lompakko ja matkapuhelin.
Elämää pitää viedä eteenpäin vähättelemättä potilaan asemaa ja vammaa.
– Ei voi olla totta, tämähän on Helsingin-juna, huudahdan, kun juna lähtee raiteelta.
Nappaan puhelimen ja lompakon ja juoksen kohta ulko-ovea. Vielä ehdin, ajattelen. Avaan oven, hyppään ulos – ja yhtäkkiä sumenee.
Piti jatkua kaksi vuotta
Kun heräsin laiturin ulkopuolelta, päässä oli kuumottava tunne ja oikea kyynärnivel särki. Näkö oli melko sumea. Kävelin vaivalloisesti takaisin juna-asemalle ja istuin seuraavan junaan Turkuun.
Seuraavana päivänä työterveys otti kädestä röntgenkuvan. Ei poikkeavaa.
Lähdin Kreikkaan kongressiin. Lentokoneessa olo alkoi huonontua, päätäni särki ja nousi paineen tunne.
Illalla menetin tajuntani, ja minut kiidätettiin paikalliseen keskussairaalaan. Siellä todettiin laaja kallomurtuma sekä aivovamma. Olin muutaman päivän neurokirurgisella osastolla, jossa sain konservatiivisen hoidon. Viikon kuluttua pääsin Suomeen.
Tyksin neurologian poliklinikalla todettiin keskivaikea aivovamma ja kallonmurtuma. Lähimuisti olematon ja sanojen löytämisessä vaikeuksia. Kuulo heikentynyt toisessa korvassa. Levottomuutta, ja voimakas väsymys sekä ärtyneisyys.
Neuropsykologisen kuntoutuksen suunniteltiin jatkuvan kaksi vuotta.
Ja minähän vielä näyttäisin!
Jo toisella käynnillä yllätyin.
– Sinuna unohtaisin väitöskirjan tekemisen. Vamma on niin vakava, että kannattaa keskittyä elämän perusasioihin, sain kuulla.
Siis minultako otettaisiin pois tulevaisuus? Suljettaisiin yhteiskunnan ulkopuolelle?
Ja minähän vielä näytän koko neuropsykologian kuntoutukselle, päätin 26-vuotiaana nuorena. Olin niin täynnä raivoa ja intoa sekä motivaatiota, että jatkoin väitöskirjaa suurella intensiteetillä. Voimat olivat heikot ja väsytti helposti, mutta minusta ei tehtäisi työkyvytöntä yhteiskunnan heittopussia, ei, ei.
Kuntoutukset jatkuivat vähintään kahden viikon välein. Keskustelu kytkeytyi jatkuvasti elämässä pärjäämiseen.
Päätin, että neuropsykologinen kuntoutus on pakko lopettaa, jos haluan jatkaa elämäni. Ehdin käydä sitä kaksi kuukautta.
Olin jälkeenpäin aina väsynyt ja heikko – mutta ennen kaikkea murheellinen. Miksi minusta halutaan tehdä pärjäämätön ihminen, jonka pitää opetella elämän perusasiat uudelleen?
Elämä jatkui
Väitöskirjani eteni normaalisti. Esimies Salon terveyskeskuksesta ilmoitti, että eihän sinulla ole käsi eikä jalka poikki. Vastasin, että ei, mutta kallo on halki. Olen hänelle kiitollinen oikeasta asenteesta: ylös ja ulos itsesäälistä sekä pärjäämättömyydestä!
Päätin, että neuropsykologinen kuntoutus on pakko lopettaa, jos haluan jatkaa elämäni. Ehdin käydä sitä kaksi kuukautta.
Jatkoin tavallista elämää ja yritin unohtaa kuntoutusjakson masentavat ajatukset.
En ole 20 vuodessa siinä täysin onnistunut.
Sain väitöskirjan valmiiksi kuitenkin ajoissa, ja lähetin sen sopivilla saatesanoilla neuropsykologiseen kuntoutuskeskukseen. Luin lääketieteen lisensiaatiksi, erikoistuin ja hankin erityispätevyyden. Nyt olen toisen erikoistumisen loppuvaiheessa ja viimeistelen dosentuuria.
Tämä kaikki keskivaikean aivovamman jälkeen.
Viedään viimeinenkin usko
Haluan tällä kirjoituksella nostaa esiin kuntoutuslaitoksissa esiintyvän potilaan alistamisen ja ehkä jopa sairaaksi tekemisen.
Tällä ”kuntouttavalla toiminnalla” viedään viimeinenkin usko tulevaan, ja kannustetaan sairaus- tai työkyvyttömyyseläkkeelle tilanteessa, jossa ihminen on aivovamman tai muun aivotapahtuman jälkeen muuten sokissa ja heikko.
En vähättele vammoja ja niistä toipumista. Asianmukaisella kuntoutuksella varmasti saadaan hyvä lopputulos. Elämää pitää viedä eteenpäin vähättelemättä potilaan asemaa ja vammaa.
Juttu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
