Tilanne on seuraava. Olet luvannut avustaa kokeessa, jossa tutkitaan oppimista. Valkotakkinen kokeenjohtaja esittelee sinut parillesi, leppoisalle keski-ikäiselle miehelle. Arvonnassa muistitehtävä lankeaa parillesi; sinä saat auttaa häntä oppimaan.
Tehtäväsi on antaa palautetta. Kun parisi muistaa oikein, tehtäväsi on sanoa: oikein. Jos parisi muistaa väärin, painat nappulaa. Se aiheuttaa parillesi lievän 15 voltin sähköiskun, pienen nipistyksen. Kokeile – ei satu vai mitä, vain vähän kihelmöi.
Kiitos vielä että suostuitte auttamaan! Tutkimustulokset auttavat ymmärtämään aivojen toimintaa ja kehittämään parempia opetusmenetelmiä. Ja niin – jos parisi tekee lisää virheitä, paina aina järjestyksessä seuraavaa nappulaa. Toinen sähköisku on hitusen voimakkaampi, 30 volttia. (Ei sekään satu.) Nappuloita on 450 volttiin saakka, ja viimeinen onkin selvästi merkitty: ”ÄÄRIMMÄINEN VAARA – XXX”. Mutta näin pitkälle ei edetä käytännössä koskaan.
Allekirjoitatte suostumuslomakkeen, ja parisi menee seinän taakse jossa hänet kytketään johdoilla laitteeseen.
Parisi pärjää aluksi mainiosti. ”Hienoa, oikein”, toistelet mikrofoniin. Sitten parillesi sattuu virhe. Painat nappulaa, ja hän saa sähköiskun. Kokeen jatkuessa virheitä tulee lisää; painat aina järjestyksessä seuraavaa nappulaa. Lopulta mies älähtää ja sanoo, että iskut sattuvat liikaa. Kun annat seuraavan sähköiskun, hän huutaa että haluaa lopettaa. Kokeenjohtaja sanoo: ”Ole hyvä ja jatka”. Olet ymmälläsi. Tämä ei tunnu sinusta oikealta, mutta kokeenjohtaja sanoo, että olet luvannut auttaa.
Joudut antamaan yhä kovempia sähköiskuja, ja nyt parisi karjuu että hänet on päästettävä ulos, hänellä on sydänvika. Olet jo keskeyttämässä, mutta kokeenjohtaja muistuttaa, että olet allekirjoittanut sopimuksen. ”Kuka ottaa vastuun jos jotain tapahtuu?” kysyt. ”Minä”, kokeenjohtaja sanoo.
Kun annat 375 voltin sähköiskun, seinän takaa kuuluu parahdus ja kova tömähdys. Seuraavaan tehtävään mies ei enää vastaa. Voit fyysisesti huonosti (tässä kohdassa moni jo itkee), mutta vastaamatta jättäminen ei ole oikea vastaus; velvollisuutesi on antaa taas kovempi sähköisku. Laitteessa on vielä viisi pykälää, aina 450 volttiin saakka.
Kuinka moni jatkaisi loppuun saakka?
Kun Stanley Milgram esitti tämän kysymyksen neljällekymmenelle psykiatrille, heidän yksimielinen arvionsa oli alle yksi sadasta. Alle yksi prosentti ihmisistä jatkaisi sydänsairaan ihmisen kiduttamista loppuun saakka, psykiatrit sanoivat – vain pahimmat patologiset sadistit. Arvio ei voisi olla pahemmin metsässä.
Kyse on tietenkin Stanley Milgramin (1974) kuuluisista tottelevaisuuskokeista. Kokeisiin osallistui yli tuhat koehenkilöä, ja 65 prosenttia jatkoi loppuun saakka. Kaksi kolmasosaa terveistä aikuisista jatkoi sähköiskujen antamista, vaikka pari huusi, aneli lopettamaan, pyörtyi ja todennäköisesti kuoli.
Meidän on vaikea hahmottaa, kuinka voimakkaasti tilannetekijät vaikuttavat meihin. Yksilökeskeisessä kulttuurissamme ajattelemme helposti, että tekomme riippuvat lähinnä yksilöllisistä ominaisuuksistamme. Tämä on harhaluulo. Jos Milgramin koetilanteeseen lisätään vielä avustaja, jonka näemme antavan sähköiskuja, prosentti nousee yli 90:een – silloin tottelemme käytännössä kaikki. Psykiatrit jotka kuvittelivat, että sähköiskuja antaisi vain äärimmäinen sadisti, tekivät päättelyvirheen, jota kutsutaan perustavaksi attribuutiovirheeksi – taipumukseksi aliarvioida tilannetekijöiden merkitys ja selittää yksilön toiminta hänen henkilökohtaisilla ominaisuuksillaan.
Olemme vaarallisen taipuvaisia tekemään mitä meiltä odotetaan, erityisesti jos teot saadaan kuulostamaan harmittomilta – tehtävähän oli ”auttaa” – ja jos vastuu tuntuu olevan jollakulla muulla. Siksi sopeudumme käytännössä millaisiin auktoriteetteihin, organisaatioihin ja yhteiskuntajärjestelmiin tahansa. Tämä on yksi pelottavimmista ominaisuuksistamme, ja taipumus jolle olemme täysin sokeita.
Jussi Valtonen
Kirjoittaja on kirjailija ja psykologi.
