Edessämme on uusi aika ja kolme koetinkiveä.
Ovet ovat avautumassa genomitietoon perustavan yksilöllistetyn lääkintätaidon ihmeelliseen maailmaan. Suurenmoinen saavutus. Odotukset ovat suuret. Huoliakin on. Kun yksilöllinen tieto lohkaistaan suuresta tietomassasta, apua tarvitseva kansalainen on vaarassa hävitä tietomassan taakse, muuttua dataksi ja menettää persoonallisuutensa.
Data on uusi – pulma vanha.
”Pitäkää yhtä, ja kun pidätte yhtä, olette vahvoilla.”
Samasta asiasta kannettiin huolta jo 1920-luvulla. Näin sisätautiopin professori Gösta Becker virkaanastujaisesitelmässään: Jos potilasta tutkitaan ikään kuin koehenkilönä, hoito ihmisenä jää toisarvoiseksi.
Uusi aika koittaa myös omalla alustallamme. Pitkän poliittisen väännön tuloksena on syntynyt sotesopu. Valtio saa rahat ja jakaa ne 21:lle valtaa käyttävälle hyvinvointialueelle ja Helsingin kaupungille. Näin syntyy hyvin kirjava kuvasto. Sairastavuus ja ikärakenne, varallisuus ja työllisyys, veto- ja työntövoima vaihtelevat alueittain.
Siksi kysytään: Miten huolehditaan siitä, että jokainen kansalainen saa yhtä hyvää hoitoa, asuipa Utsjoella tai Uudellamaalla? Miten käy perusterveydenhuollon, kun sitä ohjataan etäältä? Entä potilaan, jota hoidetaan etänä? Missä ja kuka hoitaa monisairaat vanhukset? Miten käy opetus- ja tutkimustoiminnalle, ellei yliopistollisten sairaaloiden asemaa vahvisteta? Ilman korkeatasoista tutkimusta ja opetusta kaikki on tuulen tavoittelua.
Tässä uusjaossa kuntiin jää niiden oma väki, nuoret ja vanhat, terveet ja sairaat, työssä käyvät ja työtä etsivät. Koulutoimi ja kulttuuri, kaupat, kadut ja kaatopaikat. Ympäristö ja ilmasto. Köyhille kunnille tämä muotti voisi olla hengen pelastus. Vauraille ahdistus.
Uusia virityksiä tarvitaan myös talouden saralla.
Hoidon tarve kasvaa, kun väestö ikääntyy. Maksettavana on pandemian aikana syntynyt hoitovelka. Mahdollisuudet kehittää uusia tutkimus- ja hoitomenetelmiä ovat lähes rajattomat. Sairauskäsitys laajenee ja kansalaisten vaatimukset kasvavat – sosiaalisessa mediassa leviävän oikean ja väärän tiedon sekasotkussa.
Koska yhteisten voimavarojen rajoittamaton käyttö huonontaisi ajan myötä kaikkien tilannetta, valintoja on tehtävä. Juuri nyt. Priorisointikeskustelu käynnistyi Suomessa laman aikana 1990-luvun alussa – ja on jatkunut tähän saakka. Terveydenhuollossa priorisointi on ensisijalle asettamista ja poissulkemista talouden ehdoilla. Yhtä kaikki. Mihin kaikkeen apua hakevalla kansalaisella on oikeus? Ja kuka siitä päättää? Ei ainakaan hoitava lääkäri.
Potilaan vuoteen äärellä pohditaan sairaan oireiden syitä, hoidon tarvetta ja valitun hoidon vaikuttavuutta. Eurot eivät ole päämäärä vaan väline.
”Ensisijalle on aina asetettava potilaan paras. Jos se voidaan saavuttaa monella tavalla, on valittava vähiten haitallinen”. Siinä on Hippokrateen ikiaikainen viisaus. Suomeen tarvitaan Norjan, Ruotsin, Tanskan ja monen muun maan mallin mukainen pysyvä priorisointiyksikkö. Sen toteuttaminen olkoon olennainen osa tulevaa hallitusohjelmaa.
Hyvät virkasisaret ja -veljet.
Täältä kentän laidalta syvältä sydämeni pohjasta kiitän kaikkia teitä ja koko hoitoyhteisöä siitä suurenmoisesta työstä, mitä olette tehneet pandemian aikana. Toivo on tieteessä, uskossa hyvään ja keskinäisessä toveruudessa. Pitäkää yhtä, ja kun pidätte yhtä, olette vahvoilla. Uudessa maailmassa.
Tuikkikoon alkava vuosi valoa, työn iloa ja onnistumisen riemua.
Risto Pelkonen
arkkiatri
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
