Kävelin talviaamuna Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä. Vanhan hautakiven kirjoitus osui silmiini.
”Kaikki nämä päivät, jotka tulivat ja menivät, enhän minä tiennyt –.” Tekstin loppu oli peittynyt uuden lumen alle ja jäin miettimään, miten sitä itse jatkaisin.
Tänä syksynä tuttu koululääkäri pohti kanssani saunan lauteilla, miten paljon suorituspaineita on jo peruskouluikäisillä. Yläkoululaiset hermoilevat hänen vastaanotollaan, kuka pääsee mihinkin lukioon. Jotkut käyvät jopa valmennuskurssin varmistaakseen paikkansa parhaassa mahdollisessa lukiossa.
Suorituspaineet harrastuksissa alkavat jo tätäkin aikaisemmin. Sitten keho ei kestäkää urheilutreenejä viisi kertaa viikossa. Seuraavalle lajitasolle siirtyminen uhkaa jäädä toteutumatta ja se ahdistaa.
Syyskuussa julkaistut kouluterveyskyselyn tulokset kertovat jälkeen lukiotyttöjen uupumuksesta. Uupumusasteista väsymystä oli useammalla kuin joka kolmannella. Riittämättömyyden tunteen kanssa tuskaili yhtä moni.
Kohtaan työssäni toisen asteen opiskelijoita. Välillä olen hengästyä itsekin kuunnellessani lukiolaisten kertovan täpötäysistä päivistään. Pitkien koulupäivien jälkeen edessä on läksyt ja osalla työ. Ylen uutisessa joulukuulta 2018 lukiolaiset kertoivat opiskelujen ja työn vievän viikosta 60–70 tuntia. Missä on lukiolaisten työsuojeluvaltuutettu?
Vastaanotolla kohtaamiani lukiolaisia eivät näännytä ainoastaan täpötäydet päivät, vaan myös se valtava paine, jonka he kokevat itseensä kohdistuvan. Virheiden varaa ei ole, päätöksiä jatko-opintojen suhteen pitää tehdä heti lukion alkaessa ja ylioppilaskirjoituksista olisi suoriuduttava täydellisesti.
Nuoret ovat monessa eteviä, mutta yhtä kaikki keskeneräisiä. Keskeneräisiä ongelmanratkaisutaidoiltaan – riittämättömyyden tunteiden, vertailun ja väsymyksen keskellä. Heihin kohdistetut paineet saattavat ylittää niiden vielä kehittyvät hallintakeinot.
Paineessa ei aina kiteydy timantteja. Osa nuorista potilaistani kuvaa oloaan piripintaan täytetyksi ämpäriksi, jossa jokainen uusi tippa pudottaa reunan yli toisen. Pienikin lisäkuorma aiheuttaa levottomuutta ja ahdistusta. Moni kuvaa muistin pätkivän. Olenko unohtanut jotain? Tuliko työt palautettua aikataulussa, onko kaikille kursseille ilmoittauduttu, saanko kaikki tehtävät varmasti valmiiksi?
Nuorilla olisi paljon muutakin tehtävää kuin nämä ulkopuolelta annetut. Pitäisi irrottautua vanhemmista, kiinnittyä entistä paremmin ikäisten seuraan, jäsentää seksuaalisuutta ja suhdetta sukupuoleen, luoda ensimmäisiä intiimejä suhteita toiseen ihmiseen ja vakiinnuttaa arvoja ja asenteita yhteiskuntakelpoisiksi.
Ne ovat ihmisenä olemisen keskeisiä kehitystehtäviä, haasteita, jotka kuluttavat mahdottoman paljon energiaa, ja aikaakin useita vuosia. Nuoruus on jo itsessään kuluttavaa aikaa.
Soisin mielelläni nuorille rauhan keskittyä olennaiseen, oman elämän kivijalan rakentamiseen. Nuoren elämä on arvokas, nuoruus hieno elämänvaihe. Huoleni on, että nykymenolla moni nuori unohtelee kotitehtäviensä lisäksi myös elää, kasvaa ja kehittyä.
Aikani seisottuani hautausmaalla aamuhämärän hälvetessä otin askeleen hautakiveä kohti ja pyyhin kintaalla lauseen loppuosan näkyväksi.
”Kaikki nämä päivät, jotka tulivat ja menivät. Enhän minä tiennyt, että se oli elämä.” (Stig Johansson)
Hyvä nuori, älä päästä uupumusta rakentamaan aikuisuuttasi. Älä unohda elää yhtä elämäsi tärkeimmistä ajanjaksoista.
Kirjoittaja
Miila Halonen
Nuorisolääkäri, joka uskoo yhä hyvinvointivaltioon
Artikkeli on alun perin julkaistu Lääkärilehdessä 43/2019.
