Edellisen, tai ehkä sittenkin sitä edellisen sote-uudistusyrityksen aikana Suomeen oli kutsuttu luennoimaan amerikkalainen professori Richard B. Saltman, joka on perehtynyt eurooppalaisiin terveydenhuoltojärjestelmiin ja erityisesti pohjoismaiden toimintamalleihin.
Saltman vertaili pohjoismaisia verorahoitteisia terveydenhuoltojärjestelmiä Yhdysvalloissa käytössä olevaan, pääosin yksityisiin sairausvakuutuksiin pohjautuvaan järjestelmään. Molemmissa järjestelmissä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.
Yksi radikaali ero on se, että toisin kuin meillä, vakuutuspohjaisessa järjestelmässä vakuutettu pystyy itse vaikuttamaan vakuutusmaksuihinsa tekemällä valintoja, joilla hän voi pienentää riskiään sairastua.
"Kaikki on hetken hyvin, kun molemmat katsovat todellisen ongelman ohi."
Esimerkiksi tupakoivan henkilön vakuutusmaksut voivat olla korkeammat kuin tupakoimattoman, koska tupakoijan tilastollinen riski sairastua on selvästi tupakoimatonta suurempi.
Vastaavasti vakuutusyhtiöt voivat tarjota alennuksia vakuutusmaksuista niille, jotka käyvät sovituin välein mittauttamassa verenpaineensa tai rasva-arvonsa ja osallistuvat näin terveysriskien hallintaan.
Suomessa tämä on tuttua ajattelua kotivakuutuksiin liittyen, mutta ei terveydenhuollossa.
Hetki luennon jälkeen
Vähän Saltmanin esityksen jälkeen olin pitämässä esitystä medisiinareille terveydenhuollon kehitysnäkymistä.
Nostin esille erilaisia skenaarioita ja siinä sivussa myös mahdollisuuden vastuuttaa ihmisiä omista terveydelle haitallisista valinnoistaan tai vastaavasti palkita heitä terveyttä edistävistä teoista.
Ajatus herätti voimakasta vastustusta, sillä monet opiskelijat olivat omaksuneet näkemyksen, jonka mukaan ihmiset eivät ole vastuussa valinnoistaan, vaan pitkälti ympäristönsä tuotteita, jopa uhreja, eikä uhria saa rangaista.
On tietenkin selvää, että osa meistä kasvaa ja elää ympäristössä, jossa terveyttä edistävien elämäntapojen omaksuminen on vaikeaa.
Jos tarjolla oleva ruoka on enimmäkseen epäterveellistä, läheiset tupakoivat, alkoholinkäyttö on runsasta ja humalahakuista, eikä juuri kukaan harrasta liikuntaa, vaatii toisenlaisten valintojen tekeminen vahvaa tahtoa ja terveyslukutaitoa.
Harvojen tilanne on kuitenkaan niin vaikea, kuin edellä kuvasin.
Kaikki tupakoivat, merkittävästi ylipainoiset tai fyysisen kuntonsa ylläpitämistä laiminlyövät henkilöt eivät ole ympäristönsä uhreja. Uhriajattelu vapauttaa lääkärin haastamasta potilaitaan heidän valinnoistaan, puhumattakaan syyllistämästä heitä niistä.
Toisaalta, onko syyllistäminen sitten aina vaarallista, vai voiko syyllisyyden tunne olla myös voimavara?
Kysyin kerran Tommy Hellsteniltä, saako ihmisiä syyllistää heidän teoistaan ja valinnoistaan. Kyllä saa, hän vastasi, mutta korosti heti perään, ettei ihmistä saa sitoa häpeään, eikä jättää ilman tukea.
Uhriajattelun ongelmallisuus
Itse pidän uhriajattelua terveydenhuollossa monellakin tapaa ongelmallisena. Jos lääkäri näkee potilaansa vain olosuhteiden uhrina, uskaltaako hän vaatia potilastaan osallistumaan aktiivisemmin omaan hoitoonsa tai tekemään elämässään muutoksia, jotka osaltaan auttaisivat potilasta voimaan paremmin? Oli kyse sitten terveyden edistämisestä, jo puhjenneen sairauden hoidosta tai mielenterveyttä kuormittavien tekijöiden vähentämisestä.
Työkyvyttömyyden yleisimpiä syitä ovat mielenterveyden häiriöt ja tuki- ja liikuntaelinsairaudet, joihin voi ainakin osin vaikuttaa myös elämäntavoilla.
Lisäksi näiden ykkössyiden taakse jää paljon muita sairauksia, joihin olisi terveellisemmillä elämäntavoilla voinut vaikuttaa tai joita olisi voinut hoitaa tehokkaammin.
On turhauttavaa seurata, miten vaikeasti ylipainoisen paino pysyy vuodesta toiseen ennallaan tai kuinka keuhkoahtaumapotilas jatkaa sitkeästi tupakointia.
Kaikkea ei voi ehkäistä, eikä kaikkea korjata, mutta liian usein näkee tilanteita, joissa hoito on jäänyt hoiteluksi ja todellisiin ongelmiin tarttuminen tekemättä.
Lausunnoista hahmottuu eräänlainen terveydenhuollon teatteri, jossa potilas on noudattavinaan lääkärin antamia hoito-ohjeita ja lääkäri taas on uskovinaan potilasta, jottei saattaisi tätä hankalaan tilanteeseen ja samalla nolaisi itseään. Kaikki on hetken hyvin, kun molemmat katsovat todellisen ongelman ohi.
Arkkiatri Risto Pelkonen on sanonut, että lääkärin tulee parantajana olla potilaan puolella, ihmisenä hyvin lähellä, mutta asiantuntijana riittävän etäällä.
Minulle tämä tarkoittaa sitä, että lääkärin on kyettävä ymmärtämään ihmisen tilannetta ja niitä seikkoja, jotka siihen ovat johtaneet, mutta samaan aikaan hänen on uskallettava myös haastaa, vaatia ja kyseenalaistaa silloin kun se on lääketieteellisesti tarpeen ja perusteltua, piti ihmistä olosuhteiden uhrina tai ei.
Juttu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
