Miksi puhutaan potilaiden turhista käynneistä? Tähän ajattelumalliin tulee helposti sorruttua.
Potilas maallikkona ei voi tietää, milloin oire on hälyttävä, milloin ei. Siksi hän haluaa terveydenhuollon ammattilaisen arvion oireistaan, mutta yhteyden saaminen omaan terveysasemaan on monella alueella hankalaa ja tuskaista. Aikaa tilatessa ensikontaktina on vastaaja, joka ohjeistaa painamaan tiettyä numeroa asian luonteen perusteella (ajanvaraus/päivystys) ja sitten mahdollisesti tähti tai ruutu jne.
Kun iäkäs henkilö yrittää Doro-kännykällään naputella, vastaaja aloittaa ohjeistuksen jo uudelleen. Välillä saattaa tulla ilmoitus, että otetaan takaisinsoittopyyntö, mutta toisinaan vastaaja ilmoittaa: ”Palvelussa on ruuhkaa, yrittäkää huomenna uudestaan”.
”Olemme luoneet terveyskeskuksiin potilaan torjuntajärjestelmän”.
Osassa paikoissa soitetaan takaisin vain kerran, ja jos silloin ei puhelimen soimista kuule, niin toista kertaa ei enää soiteta, ja kaikki alkaa taas alusta! Jos sitten puhelu yhdistyy, niin linjan päässä on hoitaja, joka kiristyneiden ohjeiden mukaan pyrkii päättämään puhelimessa, tarvitseeko potilaan tulla hoitajan tai lääkärin vastaanotolle vai pärjäisikö vain puhelinajalla. Lääkärin vastaanottoa ei varmasti tarvita aina, mutta terveysaseman lääkärin vastaanotolle pääseminen on isoin kynnys monessa paikassa.
Kuten yleislääketieteen professori Päivi Korhonen totesi viime Lääkäripäivillä ”Olemme luoneet terveyskeskuksiin potilaan torjuntajärjestelmän”.
Lääkärin vastaanottoajoista perusterveydenhuollossa iso osa on etäkäyntejä. Ongelma pyritään ratkaisemaan puhelimessa ilman vastaanotolla käyntiä. Etäkäyntimerkintöjen pohjalta saatetaan myös tehdä suoraan lähete erikoissairaanhoitoon. Silloin lähetteestä puuttuvat lääkärin vastaanoton perusasiat; esitiedot ovat suppeat eikä potilaan tilasta ole tietoakaan. Tällöin lähete voi tulla palautetuksi puutteellisena.
Iso osa potilaiden oireista ja vaivoista on hyvänlaatuista, ja niin perusterveydenhuollossa kuin erikoissairaanhoidossakaan ei löydy useinkaan mitään erikoisempaa, vaikka oirekuvauksen/lähetteen perusteella voisi ajatella niin. Silloin on tyytyväinen sekä lääkäri että potilas, eikä käynti suinkaan ole ollut turha, vaan vakavammat vaihtoehdot ovat poissuljettu ja usein vaivaan löytyy myös hoito. Emme voi ajatella, että jokaiselta vastaanotolle tulevalta potilaalta täytyy löytyä vakava tauti, jotta potilaan vastaanottokäynti olisi hyväksyttävämpää.
Olen monesti ihmetellyt, miten sellaiset vanhukset, joilla ei ole lähiomaisia, pystyvät asioimaan digimaailmassa. Diginatiivit eivät osaa ajatella, että hekin vanhenevat.
Meillä on lapsenusko digitaalisuuden kaikkivoipaisuuteen. Kognitiiviset taidot iän mukana heikkenevät kaikilla. Ja kuinka monella työssäkäyvälläkään on mahdollista roikkua puhelinlinjoilla monta tuntia päiväaikaan? Vanhusten lisäksi on myös nuorempia, joilla ei taito riitä asioimiseen uudenlaisessa toimintaympäristössä.
Olen monesti ihmetellyt, miten sellaiset vanhukset, joilla ei ole lähiomaisia, pystyvät asioimaan digimaailmassa.
Hoidon jatkuvuus ja Omalääkäri 2.0 –malli olivat alkuvuodesta keskusteluissa esillä, mutta nyt puhutaan terveydenhuollossa lähes pelkästään säästämisestä ja rakenteellisista muutoksista. Yt-neuvotteluja käydään ympäri Suomea.
Palveluiden raju karsiminen aiheuttaa jälleen heiluriliikkeen. Juuri kun valonpilkahdus hoidon saatavuudesta ja henkilöstön riittävyydestä rupesi kirkastumaan.
Kuinka käy potilaiden?
Kirjoittaja on piiriylilääkäri, LKT, dosentti, erikoislääkäri Etelä-Suomen yhteistyöalueelta.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
