Kuluneen vuoden ajan kännykät ja muut mobiililaitteet ovat olleet väittelyn keskiössä. Niiden käytön suitsemista kouluissa on tarkoitus helpottaa lainsäädännöllä.
Mutta voidaanko sanoa, että kännykät ovat turmiollisia ja kaiken pahan alku ja juuri?
Ilahduin kun vastaan tuli tuore meta-analyysi kännyköiden ja tablettien vaikutuksista lasten ja nuorten mielenterveyteen. Odotukset eivät olleet toisaalta järin korkealla, koska pelkkä kännyköiden olemassaolo tai niiden käyttö minuuteissa (tai tunneissa) ei välttämättä ole erityisen turmiollista.
Entäpä, jos nuoret ensin ahdistuivat ja rupesivat lääkitsemään sitä sosiaalisella medialla ja TikTok -algoritmien suodattamalla vauhdikkaalla mediavyörytyksellä?
On vaikea kuvitella, että esimerkiksi kirjan tai sanomalehden lukeminen tai televisiosarjan katsominen muuttuisi yhtäkkiä toksiseksi, jos edessä oleva laite on joko kännykkä tai tabletti. Pelattukin on vuosikymmeniä ilman erityisen turmiollisia vaikutuksia. Pääosin julkinen kritiikki onkin kohdistettu ns. ”uuteen” tehokkaiden algoritmien someen, jonka ajatellaan koukuttavan meitä kokaiinin tavoin.
Kyseiseen meta-analyysiin oli löydetty 25 tutkimusta vuosien 2012–2019 väliseltä ajalta. Paperilehdessä artikkeli julkaistiin vasta tänä kesänä, joten tuotettu tieto tuoksahtaa väkisin vanhahtavalta. Tutkimuksista kymmenen oli laadukkaampina pidettyjä seurantatutkimuksia.
Turmiollinen some
Pelkoni osuivat pääosin oikeaan.
Kännyköiden käyttöä ei ollut laadullistettu eli kaikki kännyköiden käyttö oli tutkimuksissa samanarvoista. Ainoastaan sitä oli selvitetty, onko käyttö nukkumaan mennessä haitallisempaa kuin muina kellonaikoina (eikä siihenkään saatu oikein selvyyttä).
Tutkimus ei siis vastaa mediassa vellovaan pohdintaan, onko somessa notkuilu turmiollista. Ruutuaika-sovellukset kirjaavat nykyisin kännykän käytön sovellustasolla minuuttien tarkkuudella. Tämä tieto pitäisi saada tutkimuksiin jatkossa mukaan.
Jonathan Haidtin kohukirja Anxious Generation on ilmestynyt äskettäin myös suomeksi . Siinä vedetään mutkat suoriksi ja todetaan, että kännyköiden käyttö on rikkonut yhden sukupolven mielenterveyden. Toimenpide-ehdotuksena on luonnollisesti (äly)kännykän käytön suitseminen kouluissa, mutta hieman yllättäen myös vapaamuotoiseen leikkiin kannustaminen ilman vanhempien jatkuvaa valvontaa.
Haidtia on kritisoitu syy-seuraus-ajattelun unohtamisesta.
Entäpä, jos nuoret ensin ahdistuivat ja rupesivat lääkitsemään sitä sosiaalisella medialla ja TikTok -algoritmien suodattamalla vauhdikkaalla mediavyörytyksellä?
Haidt on puolustautunut toteamalla, ettei ole löydettävissä mitään muuta selittävää tekijää, mikä muuttaisi hänen tulkintaansa.
Sama ilmiö eli ahdistuneisuuden ja somen käytön samanaikainen lisääntyminen toistuu hänen mukaansa kaikissa länsimaissa.
Ahdistuksen lisääntyminen
Kiinnostavaa on, että Suomessakin nuorten ahdistuneisuushäiriöt alkoivat lisääntyä juuri sopivasti vuoden 2010 tienoilla samanaikaisesti uusien ja entistä ehompien älypuhelinten virratessa markkinoille.
Itsekin ostin tuolloin ensimmäisen nykyaikaisen älypuhelimen (iPhone 4). Muistan kuinka ihana ja vapauttava kokemus se oli. Yhtäkkiä puhelimella pystyi sujuvasti ja missä tahansa tekemään kaikki samat asiat kuin pöytäkoneella. Ei edes tarvinnut odottaa laitteen (hidasta) käynnistymistä.
Uutta olivat myös toimiva, hyvälaatuinen selfiekamera ja ilmoitukset, joiden avulla pystyin sujuvasti seuraamaan niitä vähäisiä tykkäyksiä ja kommentteja, joita Facebook-postauksiini sain.
Mutta onko Haidt oikeassa?
Tutkittua tietoa ei ole ihan heti saatavilla: parhaillaan käynnissä olevien ja toivottavasti metodiikaltaan tarkempien tutkimusten meta-analyyseja joudutaan odottamaan vuosikausia.
Lisäksi länsimaista on vaikea löytää enää sellaista verrokkiryhmää, joka ei käyttäisi somea. Niinpä aivotutkija Mona Moisala onkin ehdottanut ihmiskokeen rakentamista mahdollisten koulujen kännykkäkieltojen yhteyteen.
Kaikki eivät ole alttiita kielteiselle
Ainakin yksi tällainen työ on jo olemassa. Norjalaistutkija on tehnyt hauskalla tavalla jälkijättöisen interventiotutkimuksen norjalaisella aineistolla . Hän jaotteli koulut kännykkärajoitusten laadun suhteen ja katsoi erilaisista tilastoista ja rekistereistä, miten rajoitukset ja suositukset vaikuttivat nuorten koulumenestykseen ja mielenterveyteen.
Pelattukin on vuosikymmeniä ilman erityisen turmiollisia vaikutuksia.
Se, että koulumenestys eli arvosanat kohenivat ei tietenkään kuulosta järin suurelta yllätykseltä.
Jännittävää on kuitenkin se, että löydös korostui alempaan sosiaaliluokkaan kuuluvilla tytöillä. Toisin sanoen kaikki eivät olleet alttiita somen kielteisille vaikutuksille.
Tutkija pystyi myös katsomaan rekistereistä, miten kävi esimerkiksi psykiatrisen erikoissairaanhoidon vastaanottokäynneille. Nekin alkoivat vähentyä pikkuhiljaa kännykkäkiellon tai -rajoituksen jälkeen. Tämäkin löydös näkyi ainoastaan tytöillä, pojilla käyntien määrä pysyi samana, tai ehkä aavistuksen jopa lisääntyi.
Kertooko tämä siitä, että pojat käyttävät kännyköitä osin eri tavoin ja eri tarkoitukseen?
Jännittävä löydös oli myös se, että kouluissa vuoden välein mitattu kiusaamisindeksi alkoi laskea pikkuhiljaa kännykän käytön rajoittamisen jälkeen. Some- ja nettikiusaaminen voi olla todella vakavaa vaikkei se näy opettajille tai vanhemmille. Tämä löydös koski sekä poikia että tyttöjä.
Ei vielä vakuuta
Silti yksi tutkimus ei vielä ketään vakuuta. Ja on tutkimusta kritisoitukin! Myös Jonathan Haidt on ehtinyt moittia tutkimusta siitä, että ”bannit” eli kännykkäkiellot eivät olleet ehdottomia (kuten hän itse ehdottaa) vaan useimmiten erilaisia rajoituksia ja suosituksia.
Varmaankin tässäkin pätee se yksinkertainen totuus, että liika on liikaa. Kotiinsa kännykkä kourassa jumittunut nuori ei varmasti voi hyvin, mutta mikä on juurisyy kaiken takana?
Lisäksi jokainen nuori on erilainen eikä kahta identtistä kännykän ja somen käytön tapaa ole olemassa. Lisäksi jokaisen nuoren elämäntilanne on aina ainakin jossain määrin erilainen.
Jos nuoren elämässä on muutakin kuin somettamista, vaikkapa Haidtin kaipaamaa vapaamuotoista leikkiä ja hauskanpitoa, pelaamista myös ulkona/luonnossa ja ehkä jopa läksyjen tekemistä, en taida aivan vielä uskoa, että kokonainen sukupolvi olisi tuomittu ikuiseen kadotukseen.
Kyseisen tuoreen meta-analyysin lopputulema on sekin jossain määrin lohduttava ja rauhoittava: sen perusteella lasten ja nuorten kännykän käytön ja mielenterveyden häiriöiden välillä ei voida osoittaa negatiivista syy-seuraussuhdetta.
Tutkimuksen tulos saattaa kertoa toisaalta myös vakuuttavan näytön saamisen vaikeudesta. Tutkimuksessa seurattiin kuitenkin vuosikausia yli 160 000 nuorta. Mielenkiintoinen huomio oli, että vaikutuksia mielenterveyteen alkoi näkyä vasta vuoden 2012 jälkeen ilmestyneissä tutkimuksissa, eli vasta silloin kun nykyaikaiset älykännykät alkoivat toden teolla yleistyä.
Silti taivun auliisti norjalaistutkijan pohdintaan siitä, että oppitunneilla olisi viisasta keskittyä opiskeluun somettamisen sijasta.
Tähän johtopäätökseen ei tarvita laajoja meta-analyyseja eikä vuosikausien seurantatutkimuksia.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
