Tri I.J.H. Bell avasi hyttinsä oven ja veti keuhkot täyteen meri-ilmaa. Kahdeksan päivää ja yötä RMS Adriatic oli tehnyt matkaa Liverpoolista, melkoisessa merenkäynnissä. Laiva oli luotettava, Atlantin nopein, ja yksi ”neljästä suuresta”. Oli kuitenkin vain kuukausi siitä, kun uutiset Titanicin uppoamisesta olivat kiirineet ympäri maailmaa, ja juuri Adriatic kantaisi paluumatkallaan katastrofista selviäjiä takaisin Englantiin. Vaikka Bell oli kokenut Atlantin ylittäjä, tällä kertaa hän tunsi erityistä helpotusta, kun maa alkoi siintää horisontissa.
Tri Bellin tehtävänä oli tarkkailla matkustajien käytöstä ja etsiä sairauden merkkejä. Hänen lausuntonsa turvaisi laivan pääsyn satamaan: ”Tutkintoni, kokemukseni, ja parhaan arviointikykyni perusteella vannon, että mainitut henkilöt ovat henkisesti ja fyysisesti terveitä.” Ihmistulva oli kuitenkin ylitsevuotavainen: Adriatic kyyditsi 2 800:aa matkustajaa. Koska valtaosalla heistä oli päivittäisenä ravintonaan vain annos laihaa keittoa ja leivänkannikka, ja merenkäynti huuhtoi myös vatsanpohjia, oli yleisen huonovointisuuden ja nälkiintymisen erottaminen sairauksista vaikeaa. Jokainen diagnosoimaton sairaus kuitenkin maksoi laivayhtiölle: heidät palautettaisiin kotimaahansa yhtiön kustannuksella.
Bell tarkasteli nuorta suomalaisnaista. Matkustajalistan mukaan hän oli Jenny, 22-vuotias palvelija, taskussaan 33 dollaria – kolme yli vaaditun summan. Luku- ja kirjoitustaitoinen, kotoisin Sippolasta, Suomesta. Maan yli oli vedetty paksu viiva, ja päälle kirjoitettu ”Russia”. Tri Bell kirjasi koukeroisella käsialallaan: ”Iho: vaalea. Hiukset ja silmät: ruskeat. Ei merkkejä anarkistisuudesta, imbesilliydestä tai idiotismista.” Nainen matkasi yksin, sillä lähtösatamassa Bell oli käännyttänyt sulhasen laivasta vaikean likinäköisyyden vuoksi. Eron suru oli ollut pakahduttava, mutta naisen päättäväisyys jatkaa matkaa oli tehnyt lääkäriin vaikutuksen. Bell oli kuitenkin huolissaan: siirtolaisviranomaiset saattoivat käännyttää yksin matkaavan naisen moraalisyistä. Kun laiva lipui Vapaudenpatsaan ohi, Jenny hurrasi kannella, ja hänen silmissään kiilsi toivo.
Perillä Ellis Islandin vastaanottokeskuksessa kansanterveyspalvelu karsinoi eteenpäin valuvaa ihmisvirtaa. ”Paita pois, katso kohti, kerro nimesi.” Koukulla, joilla työntekijät kotona napittivat kenkänsä, he nyt käänsivät silmäluomia trakoomaa etsiessään. Sairausepäily johti takin selkämyksen liitumerkintään ja jatkotutkimuksiin: ”C”, silmät. ”S”, seniiliys. ”X”, mielenvikaisuus. Lapsen päänahan rengasmainen kohouma ennusti silsan puhkeamista, ja lohduton perhe joutui päättämään, kuka lähtisi lapsen kanssa takaisin Eurooppaan. Moni kadotti yhteyden perheenjäseniinsä lopullisesti.
New Yorkin Ellis Island vastaanotti 12 miljoonaa siirtolaista vuosina 1900–1954; huippuaikoina 11 000 päivässä, miljoona vuodessa. Tiukka seulonta pyrki karsimaan ne, jotka saattaisivat jäädä yhteiskunnan elätettäväksi. Nouseva teollisuus janosi hyviä työntekijöitä, ja satama kuhisi värväreitä. Jopa 40 % nykyamerikkalaisista polveutuu näistä siirtolaisista.
Jenny perusti loppuelämänsä Amerikkaan, mutta hinta oli kallis. Suomeen jäi 1,5-vuotias Sirkka-tytär, isovanhempiensa katraan nuorimmaiseksi. Sodat erottivat lapsen ja äidin, eikä Sirkkaa lähetetty vaaralliselle matkalle Atlantin yli. Minä, Jennyn lapsenlapsenlapsi, seison hiljaa lokakuisena päivänä Ellis Islandin kaikuvassa vastaanottohallissa, puisten pitkien tarkastuspöytien edessä. Tila tuo Jennyn lähelle. Tunnen odotuksen, epävarmuuden, kalvavan ikävän, langanohuen onnistumismahdollisuuden. Mutta pelkoa, sitä minä en tunne.
Kirjoittaja
Anu Wartiovaara
Kirjoittaja on akatemiaprofessori ja kliinisen molekyylilääketieteen professori Helsingin yliopistossa.
Julkaistu Lääkärilehdessä 46/2018.
