Istutaan graduseminaarissa. Opiskelijat ovat innostuneita aiheistaan ja laptoppeja näpräillään. Esitellään tutkimussuunnitelmia ja pohditaan lähdeaineistoja eli netistä löytyvää tavaraa. Koetan houkutella akateemista nuorisoa kirjojen ääreen ja arkistoon. Mutisen: uusi tieto syntyy lukemalla vanhaa, sitä arvostellen tai siitä inspiroituen. Kehotan menemään kirjastoon ja arkistoon, alkuperäislähteiden äärelle. Opiskelijat katsovat hämmentyneinä – mitähän täti puhuu?
Muutos tiedon tuottamisessa on tapahtunut hyvin nopeasti. Nyt yliopistoihin valuu se sukupolvi, joka on saanut yleissivistyksensä netissä, television ja sarjakuvien äärellä, viihdekulttuurista, muusta sähköisestä mediasta. Me vanhemmat katsomme huolestuneina, kun lapsi hylkää kirjan ja asettuu ruudun äärelle. Tunne on sekoitus aikuisen surua ja epävarmuutta vastaisen edessä. Mistä kasvavat tulevaisuuden tietäjät, viisaat ajattelijat, hiljaisen tiedon ja oppineisuuden sankarit?
Suhde tietoon ja tieteeseen on muuttunut hyvin nopeasti. Katson nuoriani ympärilläni ja pohdin omaa kasvukauttani 1970-luvulla. Tuolloin ”tiedostettiin”, mikä edellytti lukemista, tiedon hankintaa, kriittisyyttä. Järki ja rationaalisuus korotettiin jalustalle. Tämän päivän ylioppilaat eivät kumarra tieteen kuvia eivätkä pyri kohti oppineisuutta. Yleissivistyskin on sana, jonka edessä nuoriso korkeintaan kohottelee kulmakarvojaan.
Myöskään aikamme aatteelliset perusliikkeet – oikeistopopulismi ja uusnationalismi – eivät tiedä hyvää tieteelle ja tutkimukselle. Yhdysvalloista levinnyt ajattelutapa, joka on saanut suurta kannatusta uusoikeiston parissa, janoaa perusarvoja. ”Haluan maani takaisin” on yksi tunnetuimmista amerikkalaisen äärikonservatiivisen teekutsuliikkeen iskulauseista. Taustalla on konservatiivisten arvojen kannattajia, joita yhdistää huoli… no… niin… isänmaasta.
Perusarvot liittyvät perheeseen ja sukupuolirooleihin, uskontoon, kieleen ja kulttuuriin sekä Yhdysvalloissa aseiden käyttöön (gun ownership is sacred) ja sotilaallisuuteen. Nämä ilmiöt herättävät vahvoja tunteita, joilla historiallisesti on hallittu massoja. Samalla on murentunut usko tieteen ja tutkimuksen kykyyn tuottaa vastauksia aikamme pulmakysymyksiin. Tiede on muuttunut ideologiaksi, yhdeksi monien joukossa. Kyse on vastareaktiosta. Nationalismi joutui marginaaliin ”pitkällä 1900-luvulla”. Yhteiskunnan kehittäminen perustui sosiaalisten erojen tasaamiseen hyvinvointipolitiikan ja tieteellisen tiedon avulla; monet tutkijat olivat osa ”modernin projektia” ja suuren murroksen tuottajia.
Laajemmin kysymys tiedosta ja tieteestä säteilee yliopistoihin, joissa koulutetaan syväosaajia, kuten lääkäreitä. Jo nyt ammattikoulut vetävät nuoria ja yliopistojen syväsivistävää tehtävää kuristaa julkisjohtaminen, joka on tuonut akateemisuuden linnakkeisiin yrittäjämäistä ajattelua ja tehopuhetta. Yliopistojen merkitys mitataan pärjäämisenä Shanghain listalla ja muilla korkeimman opetuksen menestyslistoilla. Suomelle tunnusomainen kansansivistystehtävä on kuristettu taka-alalle.
Voiko tieteen pitkä perinne murtua? Onko tieto enää valttia? Valitettavasti voi, ilman vastatoimia. Jo nyt mennään tunteiden, yksilökeskeisyyden ja ”minä tahdon” -asenteen ehdoilla. Syvätietäjien määrä ja arvostus vähenevät. Lukeminen muuttuu eliitin harrastukseksi. Palaamme ehkä keskiaikaan? Oppineet istuvat luostareissaan, kansa pauhaa kaduilla (= julkisuudessa) teemoista, joihin liittyy vahva tunnelataus. Tiedossa voi olla rutkasti hauskaa, tai sitten tuskallinen sivilisaation alasajo. Onneksi Eurooppa on renessanssien maanosa!
Laura Kolbe
Kirjoittaja on Euroopan historian professori Helsingin yliopistossa.
Julkaistu Lääkärilehdessä 43/13.
