Jalkapallo on ylivoimainen lempilajini – katsella. Jalkapallo-ottelussa parasta on kommentoida pelityyliä, oletettua taktiikkaa ja tietenkin arvostella valmentajaa. Katsomon suojissa on helppo todeta ääliömäiseksi kaikki sellaiset ratkaisut, jotka eivät johda voittoon ja olla yksimielinen niistä, jotka päätyvät maaliin. Vuosikaudet voittoja tahkonnut valmentaja jää kotisohvan tietäjälle toiseksi millä tahansa tappion hetkellä ja aiemmat ylisanat vaihtuvat sadatteluun. Amatöörivalmennus on erityisen hupaisaa siksi, että siinä voi aina olla oikeassa ilman että on kouluttautunut tai hankkinut kokemusta. Minun tapauksessani ei ole tarvinnut edes koskea palloon sitten ala-asteen.
Amatööri-asiantuntijuus tai tieteellisemmin Dunning-Krugerin ylivertaisuusvinouma ei kuitenkaan päivittäin tunnukaan enää hupaisalta, kun koettu asiantuntijuus ja hahmottumaton ylivertainen tietämättömyys johtavat siihen, että virkamiehet ja asiantuntijat laativat vastineita selvityspyyntöihin koronatestien PCR-syklien määrästä, maskien vaikutuksesta masennukseen ja rokotusjärjestyksen oikeellisuudesta. Aiemmin hankalaksi hahmottunut kokonaisuus ihmisten hyvinvoinnista ja monisyisistä tekijöistä sen taustalla, on jalostunut pelkän ajatuksen turvin yksinkertaisiksi syy- ja seuraussuhteiksi, kun kadun mies löytää sisäisen mikasalmisensa. Tieteelle ominainen ja täysin välttämätön duupio, varmuuksien välttely, totuuden päättymätön etsintä ja vain ajassa kypsyen tarkentuva kuva, ei onnistu vakuuttamaan retoriikallaan yhtä lailla kuin amatööriasiantuntijan kaiken kattava varmuus ja muuttumattomana pysyvä valikoitu totuus. Toisin kuin aidossa keskustelussa tai tiedonjanossa, Dunning-Kruger -ilmiölle ominaista on, että asiantuntijaksi itsensä kokevat verhoavat agendansa kysymyksiksi, joihin eivät halua kuulla vastauksia, ja pitävät tieteellistä pohdiskelua heikkoutena – ei totuuden edessä nöyränä lähestymistapana.
Edellisten viikkojen poliittisessa arvovaltataistelussa STM:n ja pääkaupunkiseudun välillä koronatoimiin liittyen Dunning-Kruger -ilmiöllä ei liene osuutta. Osaamista, yhteiskunnallista ja tieteellistä asiantuntijuutta sekä toimeenpanokykyä on ollut molemmilla puolilla. Se, että järkevästi kohdistuvien ja tarvittavien toimien synkronointi ei onnistunut, johtaa kuitenkin siihen, että amatööriasiantuntijuus saa sellaisen tilan, johon epidemia-aikana ei välttämättä olisi ollut varaa. Jo nyt moni vaikuttaja ja kuntavaaliehdokas on tullut esiin omalla epidemiateemallaan ja tulkinnallaan tulevista toimista. Poliittiseen retoriikkaan ei kuulu epävarmuus ja totuuden todistelutaakka jää aina tieteelle, ei sinne, missä voidaan valita se osa totuudesta, joka tuntuu oikealta tai on helpompi myydä. Kun pelikenttä on nyt avattu ei-keskusjohtoiselle toiminnalle, voi sitä olla vaikea palauttaa sellaiseksi, jos tilanne sitä vaatii. Ensimmäistä kertaa epidemian aikana olen huolissani sitä, kuka tilannetta johtaa vaikutusvallallaan: äänekkäät amatöörit vai tieteelliseen retoriikkaan koulutetut asiantuntijat, joiden ketteryys on murentunut väestön väsymyksen alle.
Viikoittain moneen hedelmälliseen ja aidosti tiedonjanoiseen keskusteluun osallistuvana tunnistan, että tieteessä ja lääketieteessä tulevaisuuden läpimurrot liittyvät viestintään. 1950-luvulle tultaessa lääketieteellisen tiedon määrän tuplaantumiseen oli tarvittu 50 vuotta. 1980-luvulla tiedon määrä tuplaantui joka seitsemäs vuosi ja 2010-luvun jälkeen jo alle joka neljäs vuosi. Tiedon määrä ei ole ongelma, siitä viestiminen on. Asiantuntijoiden on opittava saamaan viestinsä perille aivan uudella tavalla, sillä jos he eivät sitä tee, ylivertaisuusharhat valtaavat alaa samalla kiihtyvällä tavalla, kuin tieto lisääntyy. Loppujen lopuksi on aina helppoa myydä ajatus yhden nielaisun ihmepilleristä tieteen karvaan epävarmuuden sijaan, mutta kahdesti tehottoman pillerin myyminen on jo vaikeaa. Siinä on paikkamme onnistua, tarjoamalla muuttumattomasta mutta alati tarkentuvasta tieteellisestä totuudesta viestintäkelpoisen vaihtoehdon.
Sally Järvelä
Kirjoittaja on palveleva johtajaylilääkäri Kanta-Hämeestä.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 6/2021.
