Pidin puoli vuotta taukoa opinnoista ja osallistuin terveyskasvatusprojektiin Itä-Afrikassa. Matkaan valmistauduin ottamalla meningokokki- ja rabiesrokotteen sekä oraalisen lavantauti- ja kolerarokotteen. Entuudestaan olin saanut hepatiitti A- ja B-rokotteet. Pakkasin mukaan myös meflokiiniprofylaksian sekä siprofloksasiinia ja maitohappobakteereita.
Matka alkoi hyvin, projektissa riitti haasteita ja paikallisessa sairaalassa pääsi perehtymään eksoottisiin sairauksiin. Vierailimme maaseutuklinikoissa ja tutustuimme sairaanhoitajien vastaanottotyöhön sekä keskustelimme malariasta, tuberkuloosista, HIV:stä ja hygieniasta. Realiteetit valkenivat nopeasti, sillä eräänkin hygieniaopetuksen jälkeen selvisi, ettei saippuaa todellisuudessa käytetty, koska siihen ei ollut varaa.
Lisäksi ohjelmaan kuuluivat viikoittaiset vierailut HIV-lasten orpokotiin pelaamaan jalkapalloa ja nuorisokerhoihin puhumaan sukupuolitaudeista, ehkäisystä ja tasa-arvosta.
Tarkkana ruoan kanssa
Uusi ruokakulttuuri tuli tutuksi paikallisten suosimissa edullisissa buffeteissa. Ruoan osalta yritin noudattaa vanhaa hyvää evästystä ”boil it, peel it, cook it or forget it”. Keitimme kraanasta otettua juomavettä useiden minuuttien ajan ja lopuksi se puhdistettiin posliinifiltterillä.
Kolmen viikon jälkeen alkoivat vatsavaivat: ripuli, vatsakrampit ja yöllä herättävä närästys. Kuumetta ei ollut, mutta kun tilanne ei maitohappobakteereilla helpottanut, niin kymmenentenä sairauspäivänä aloitin empiirisen siprofloksasiinikuurin. Oireet laantuivat alkuun nopeasti, mutta palasivat kuurin loputtua entistä tukalampina.
Mielessä alkoivat pyöriä alkueläimet ja muut parasiitit, joten matkasin paikalliselle yksityisklinikalle tutkimuksiin. Löydöksenä ulostenäytteessä oli vain hieman liikaa hiivaa, jota paikallinen lääkäri piti syypäänä oireisiin. Hoidoksi hän kirjoitti ketonatsoli- ja mebeverinekuurit, mutta epäileväisenä en lääkekuureja aloittanut.
Kuukausi oirehdintaa
Kun oireilua oli kestänyt kuukauden päivät, käännyin sähköpostin välityksellä vakuutusyhtiön, Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön ja Lääkäriliiton puoleen konsultaatioavun toivossa. Lääkäriliiton luottamuslääkäriverkoston kautta sain pikaisesti neuvoja tilanteeseen. Epäilyt kohdistuivat giardiaan ja helikobakteeriin, suositeltiin kontrollinäytteitä sekä tarvittaessa kokeilemaan empiiristä metronidatsolikuuria.
Matkasin yksityisklinikalle vielä kaksi kertaa, joista jälkimmäisellä kiinni saatiin Giardia lamblia. Tuolloin myös C-reaktiivinen proteiini oli noussut arvoon 96 mg/l ja verestä löytyi eosinofiliaa (tarkkaa arvoa ei ilmoitettu). Tällä kertaa lääkäri kirjoitti lääkkeeksi albendatsolia, jonka sijaan apteekista sai helposti ostettua metronidatsolia. Vointi kohentui jälleen nopeasti.
Metronidatsolikuurin viimeisen päivän yönä alkoi voimakasoireinen gastroenteriitti. Oireet puhkesivat äkillisesti rajuina ja seurauksena oli nopea kuivuminen. Suuntasin läheisen sairaalan päivystykseen, jonne päästyäni vointi oli jo hyvin heikko ja takykardinen. Oksentelin edelleen.
Takuusumma lainaksi
Minulle aloitettiin nopeasti laskimonsisäinen nesteytys. Aamuyöstä, kun olin ensin maksanut kyydistä aiheutuvat kulut, siirryin ambulanssilla pääkaupunkiin. Uusi sairaala ei hyväksynyt matkavakuutusta, luottokortteja tai Yhdysvaltain dollareita, eikä minulla enää ambulanssimatkan jälkeen ollut muuta käteistä rahaa, joten en päässyt kirjautumaan sisään. Sain lopulta lainattua paikallisilta opiskelijoilta käteistä takuusumman maksua varten.
Vointi oli edelleen heikko ja C-reaktiivinen proteiini oli positiivinen (lukuarvoa ei vastattu). Nesteytyksen lisäksi aloitettiin suonensisäinen siprofloksasiini ja suun kautta doksisykliini. Lisäksi lääkärit olisivat halunneet aloittaa loperamidin, mistä kieltäydyin, koska ripuli oli nyt veristä eikä aiheuttajapatogeeniä ollut tiedossa. Ulostenäytteestä löytyi Hymenolepsis nana, jonka hoidoksi lääkäri olisi halunnut aloittaa pratsikvantelin.
Lääkettä ei kuitenkaan löytynyt koko pääkaupungista, joten minua neuvottiin hankkimaan tämä sairaalaan itse toisesta kaupungista tai naapurimaasta. Patogeeni ja lääke olivat minulle ennestään tuntemattomat, mutta mieleen muistuivat oppikirjojen neurokystikerkoosit ja muut invasiiviset suoliloiset.
Puhelinkonsultaatiota Suomesta
Alkoi puhelinrumba Suomeen. Tavoitin opiskelijakaverin ja hämmentyneen puhelinkeskuksen kautta HYKS:n infektiotautipäivystäjän. Huojentuneena sain kuulla loisen olevan todennäköisesti vain sattumalöydös.
Seuraavana päivänä matkavakuutusyhtiö tarjoutui lennättämään minut hoitoon naapurimaahan tai Suomeen, mutta koska vointi oli nesteytyksellä kohentumassa, päätin jäädä. Oireilu helpotti kolmantena sairaalapäivänä ja kotiuduin viidentenä. Viimeiset yöt pääsin viettämään sairaalan VIP-yksityishuoneessa, jossa oli TV ja oma kylpyhuone.
Projektityö jatkui vielä pari kuukautta, minkä jälkeen pääsin tutustumaan samoihin sairaaloihin ja lääkäreihin vielä ”amanuenssina”. Vointi oli loppumatkan varsin hyvä. Suomessa ennen klinikkaan paluuta annoin MRSA-, VRE- ja salmonellanäytteet, jotka olivat negatiiviset, eikä muissakaan jatkotutkimuksissa löytynyt poikkeavaa.
Lopulta pitkäkestoisen vatsavaivan ja fulminantin oireilun etiologia jäi arvailun varaan, vaikkakin taustalta löytyi monta mahdollista patogeeniä. Opettavaisinta kokemuksessa oli suomalaisen lääkärin tuen ja neuvojen merkitys, kun sairaus yllättää ulkomailla.
Teksti ja kuva Antti Kontturi
Kirjoittaja on 6. vuosikurssin lääketieteen opiskelija Turun yliopistossa.
Matkailijan apu tulee vakuutuksesta
– Tässä on nyt joku linkki pettänyt, pohtii yleislääketieteen erikoislääkäri Pentti Haatanen SOS Internationalista luettuaan opiskelijan vatsavaivoista Afrikassa.
Yhteydenoton vakuutusyhtiöön pitäisi johtaa siihen, että puhelu ohjataan johonkin vakuutusyhtiöiden käyttämään hälytyskeskukseen, esimerkiksi pohjoismaisten vakuutusyhtiöiden yhteiseen SOS-hälytyskeskukseen suomea puhuvalle henkilölle. SOS Internationalille työskentelee kokeneita suomalaisia lääkäreitä, joilla on kokemusta kehitysmaaoloista. Osa heistä on infektiolääkäreitä.
Keskuksessa on tarkka tieto eri alueiden palveluista ja mahdollisesti myös paikallisia yhteyshenkilöitä.
Vakuutuskortin takana on yleensä puhelinnumero, joka hieman yhtiöstä riippuen yhdistyy SOS-hälytyskeskukseen. Keskuksen toiminta ei Haatasen mukaan ole kovin tuttua kollegoillekaan.
Suosituissa turistikeskuksissa palvelut pelaavat ja vakuutusasiat tunnetaan, mutta mitä syrjäisempään paikkaan mennään, sitä enemmän matkailija on omillaan.
Rokotuksista on syytä huolehtia ja puhelimen pitää toimia.
– Käteistä, dollareita tai euroja, on hyvä pitää mukana hätätilanteen varalta. Luottokorttiin ei pidä hirveästi luottaa.
Ruokien kanssa on oltava varovainen, mutta Haatanen tietää kokemuksesta, että vatsatauteja tulee siitä huolimatta. Kysymys on siitä, miten ne saa kyseisessä maassa hoidettua. Suunnitelma sairauden tai onnettomuuden varalle on syytä tehdä etukäteen.
– Kannattaa varautua siihen, etteivät terveyspalvelut ole kovin kattavat, Haatanen summaa.
Anne Seppänen
toimittaja
Julkaistu Lääkärilehdessä 20/13.
