Kuulumme johonkin riskiryhmään vauvasta vaariin. Kun professori Linn Getz sovelsi sydän- ja verisuonitautien ehkäisyn eurooppalaisia ohjeita norjalaiseen väestöön, kävi ilmi, että peräti kolme neljästä tarvitsisi lääketieteellisiä neuvoja ja hoitoa liian korkeiden arvojen takia. Onko tämä esimerkki ”riskilääketieteestä”, jossa riskiryhmään kuuluvat saatetaan ensin ymmälleen, sitten erityisseurantaan ja ehkäisevän ohjeistuksen piiriin? Vai onko se esimerkki medikalisaatiosta, yksilön ominaisuuksien määrittelystä tavalla, jossa normista poikkeaminen johtaa vääjäämättä lääkityksen aloittamiseen ”protosairaalla”?
Helsingissä nelikymppisistä äijistä kolmannes reputtaa terveystarkastuksessa, jossa mitataan veren rasvoja ja sokeria ja selvitetään elintapoja, tupakointia, alkoholinkäyttöä ja liikuntaa (HS 29.9.). Reputtaneille suositellaan elintapamuutosta: kasvisrasvoja, tupakoinnin lopettamista, alkoholinkäytön vähentämistä ja liikkumista vähintään 90 minuuttia viikossa.
Elintapamuutosten tarpeellisuutta perustellaan sillä, että terveys juontuu ympäristöstä ja laajasti terveyden taustatekijöistä. Jos ihmiset eläisivät siivosti eivätkä polttaisi kuin korsteenit, söisi sohvaperunoina roskaruokaa, tai ryyppäisi kuin Irwin ryysyrannassa, riskilääketiedettä pillereineen ei ehkä tarvittaisi lainkaan. Mutta kun liha on heikko, ja houkutukset lähellä. Näin syntyy terveyden paradoksi: ihmiset arvostavat terveyttä, mutta se ei näy arjen valinnoissa ja toimissa. Helsingin kundeistakin vain joka viides vastaa kutsuun tulla terveystarkastuksiin.
Koska kovat kundit vähät välittävät terveyden ylläpitämisestä ja elävät kuin pellossa, olisiko mahdollista estää kansantauteja kemikaalein? Englantilaiset tutkijat Wald ja Law ovat esittäneet, että päivittäin otettavalla polypillerillä (statiini, beetasalpaaja, diureetti, ACT:n estäjä, kaikkia neljää puolet normaaliannoksesta, sekä ASA ja foolihappo) voitaisiin estää yli 80 % valtimotaudeista. Nykyaikaisella lääkeyhdistelmällä sivuvaikutukset jäisivät siedettäviksi, ja kustannuksetkin geneerisillä valmisteilla kohtuullisiksi, kirjoittivat Strandberg ja Huusko Lääkärilehdessä 38/2013. Polypillerin kokonaishyöty olisi suuri, ongelmana on asian näkeminen medikalisaationa: ”terveitä” ei tule hoitaa eikä kemopreventiolla ole osoitettua tieteellistä näyttöä.
Medikalisaatio on tieteen yksipuolistamista, totesi Mirja Hartimo Potilaan Lääkärilehdessä. Siinä ”kaikki inhimillisen elämän kriisit, käännekohdat tai merkitystyhjiöt muunnetaan sairauksiksi”. Esimerkiksi työpaikalla olevat ongelmat, osaamaton johtaminen, kiire ja stressi, kiusaaminen ja huono työilmapiiri voivat työterveyshuollossa kääntyä yksilön ongelmaksi, jota myös lääkkeillä pyritään hoitamaan. Näin tapahtuu, jos työterveyshuollon toiminta ei ole ajantasaista ja työpaikan tai työyhteisön olosuhteet tuntevaa, vaan pelkästään vastaanottohuoneessa tapahtuvaa asiakkaan kuuntelua.
Vaivaako Homo sapiensia jokin isompi aikaan kuuluva asia: riskiyhteiskunnan synnyttämä ahdistus, kyvyttömyys kuulua yhteen ja olemisen ja elämisen tyhjyys? Osattomuuteen ja mielekkyyden puutteeseen ei ole olemassa pilleriä, vaikka erilaisten terveyshyödykkeiden mainonta sitä väittääkin. Ihminen ei oikeasti kaipaa medikalisaatiota, vaan toivoa ja uskoa tulevaan, josta kumpuaa voimaa, elämisen uskallusta ja työn tekemisen mielekkyyttä ja osallisuutta. Mutta jos emme vaivaudu muuttamaan tapojamme, polypilleri saattaa hyvinkin olla tulevaisuutta. Sen suuntaisesti lääkekäyttäytymisemme on jo etenemässä.
Harri Vainio
Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen pääjohtaja.
Julkaistu Lääkärilehdessä 41/13.
