Minä, teholääkäreitä, eri alojen erikoislääkäreitä, omaiset, sairaanhoitajia ja laiteäänien täyttämä tehohuone. Hän makaa keskellämme, katse on jossain muualla kuin meissä – ehkä katossa, ikkunoissa tai sälekaihtimien väleistä erottuvissa, matalalla liikkuvissa pilvissä.
Näen hänen olemuksestaan, että hän tietää saman kuin me. Tarvitaan kuitenkin sanat. Häntä ja omaisia varten, meitä varten.
Onkologi aloittaa, hän kumartuu potilaan puoleen ja puhuu hiljaisella mutta vakaalla äänellä. Hän katsoo potilasta, potilas katsoo häntä. Aika pysähtyy, äänet hiljenevät. Miten tottuneesti ja kauniisti kollega puhuu. Hartiat laskeutuvat, omaisen ulkotakki kahahtaa, joku niiskaisee, katseissa käy ymmärrys.
”Miten onnistuinkaan löytämään tällaisen ammatin, jossa merkitys seuraa toista.”
Onkologi jatkaa, hänen sanansa ympäröivät meitä, ja kummallinen rauha laskeutuu sängyn ympärille. Ihailen häntä, hänen kokemustaan, tietoaan ja empaattisuuttaan, kykyään lisätä ymmärrystä ja selkiyttää kollektiivista ajatusta. Olenko koskaan itse osannut noin, ihmiseltä ihmiselle, vakaana ja rauhallisena, vuosien kokemuksen kyllästämänä.
Ensin ajattelen, että kollega ei lupaa mitään. Sitten huomaan, että hän lupaa paljon, koska lupaa helpotuksen. Kurkin onkologin selän takaa. Kohta on minun vuoroni, osaanko sanoa yhtä hyvin, löydänkö oikean ilmaisun, vakaan mutta rauhallisen?
Vaikka tehohoitohuone on pullollaan ihmishenkiä pelastavia laitteita ja lääkkeitä, ajatus liikkuu tieteen ulkopuolella, merkityksissä. Miltä se tuntuu, kun sängyssä makaavalla potilaalla ei ole enää muuta kuin pelko tulevista päivistä, ja miten hän voi löytää ilon, kun kaikki on jo päätetty hänen puolestaan. Kun sairaus on tehnyt tehtävänsä, emmekä me voi enää paljon. Voimme kuitenkin helpottaa, rauhoittaa ja selittää. Siihen auttavat sanat.
Kollegan esimerkkiä noudattaen unohdan hetkeksi tutun kielen, latinan, lääketieteen kiertoilmaisut ja puhun niin kuin itse haluaisin puhuttavan, suoraan mutta lempeästi.
Aika ajoin mielen valtaa kiitollisuus. Miten onnistuinkaan löytämään tällaisen ammatin, jossa merkitys seuraa toista ja jokaisen verhon ja seinän takana makaa ainutlaatuisen tarinan päähenkilö.
Olen ollut kerran itsekin niin sairas, että muistan, kuinka erilaiselta tuntui katsoa maailmaa sairaalasängystä käsin. Kuinka haikeaa on katsoa raikkaan ulkoilman nostattamaa punaa töihin kiirehtineen nuoren sairaanhoitajan poskilla, kun on itse maannut sairaalassa viikkojen ajan. Tai kuinka etuoikeutettuja lääkärit ja hoitajat ovat terveytensä menettäneen potilaan näkökulmasta. Voi kun pääsisi ulos tai kävelylle. Voi kun pääsisi kiirehtimään töihin, raikkaassa ulkoilmassa. Jos on oikein sairas, aamuruuhkassa kiirehtimistäkin voi kadehtia.
On ehdittävä pysähtyä, koska vain silloin työmme valtavat sisällöt hahmottuvat. Sairaala on ympäristö, jossa ohikiitävään hetkeen tiivistyy kokonainen elämä, ja ympäristö, jossa fokuksessa on ihminen, hänen menneisyytensä ja tulevaisuutensa. Ympäristö, jossa voi soveltaa ajattelua niin monin eri tavoin, kerätä ajatuksen pääomaa ja oppia siitä, mitä muut tekevät tai jättävät tekemättä.
Tässä työssä voi kuulla, mitä potilaat kertovat, tai aavistaa ne tarinat, jotka jätetään kertomatta. Tämä on ammatti, jossa arki on useimmiten tarua ihmeellisempää.
Juttu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
