Ihminen ei koskaan elä erossa ympäristöstään, vaan on monella tapaa ympäristönsä orja. Elinympäristömme vaikuttaa mitattavin tavoin terveyteemme: Altistumme ilmansaasteille ja ravinnon epäpuhtauksille, elimistömme rasittuu pakkasesta ja helteestä. Auringon UV-valo koettelee solujamme, tai saatamme altistua vaikkapa radonille. Tällaisia ympäristön terveystekijöitä tutkitaan paljon ja niitä pyritään kontrolloimaan tai ainakin haittoja minimoimaan mahdollisuuksien mukaan.
Paljon vaikeampi on mitata sitä, millä tavoin ympäristö vaikuttaa mielialaamme ja henkiseen hyvinvointiimme. Siksi aiheesta puhutaankin liian vähän. Tehoyhteiskunnassa keskustellaan aina eniten siitä, mitä voidaan mitata ja millä on rahassa laskettava arvo.
Ympäristöasiat leimataan muutenkin usein ”pehmeiksi” aiheiksi, vaikka oikeasti on kyse teräksenkovista, äärimmäisen tärkeistä asioista.
Silloin tällöin uutisiin asti päätyy tutkimustuloksia esimerkiksi puistojen tai metsien vaikutuksesta stressiin ja masennukseen, mutta niissäkin luontoa tarkastellaan usein hoitokeinona johonkin poikkeavaan olotilaan tai paikkana, johon varta vasten hankkiudutaan. Sipoossa käynnistettiin pari vuotta sitten kokeilu, jossa esimerkiksi diabetesta ja lievää masennusta sairastaville tarjottiin opastettuja retkiä metsään.
Oikeastaan on paljon tärkeämpää, mikä merkitys on sillä luonnolla, jonka kohtaamme päivittäisessä elämässämme.
Ihminen kiintyy ympäristöönsä. Tuttu ympäristö tuo turvaa, vaikka sitä ei erikseen ajattelisi. Luonto houkuttelee liikkumaan, mutta rentouttaa myös paikallaanpysyjän. Jos joku kaataisi minulle rakkaan, olohuoneen ikkunan edessä seisovan vaahterani tai takapihan puut, järkyttyisin ja lopulta ahdistuisin rakkaan lähiluonnon tuhoutumisesta.
Silti ihmisten rakasta arkiympäristöä muutetaan ja tuhotaan päivittäin. Muutoksia perustellaan ”järkisyillä” eli asioilla, joiden suuruus pystytään kertomaan rahassa. Vaahtera sotkee pihaa ja ulkoseinää, siksi se pitää kaataa. Takapihan puita harvennetaan, koska viereisen parkkipaikan käyttäjät valittavat tuulilaseille tippuvista roskista.
Sitä, kuinka paljon lähiluonto on parantanut ihmisten mielialaa ja arkea, poistanut stressiä ja ehkäissyt masennusta, ei osata laskea rahassa eikä sille siksi anneta arvoa. Lähiluonnon puolestapuhujat leimataan puunhalaajiksi tai viherpipertäjiksi.
Ympäristöpsykologia on psykologian haara, jossa tarkastellaan ihmisen suhdetta ympäristöönsä – sekä rakennettuun että rakentamattomaan, kulttuuriympäristöön ja luontoon. Tieteenalan tutkimuksissa ympäristöllä todella nähdään vaikutusta ihmisten mielenterveyteen ja muuhun hyvinvointiin.
Tutkija Panu Pihkala käyttää termiä ”ympäristöahdistus” ja tarkoittaa sillä niin ahdistumista ilmastonmuutoksesta kuin järkytystä lähiluonnon muuttumisesta. Pihkalan juuri ilmestynyt kirja Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo onkin tärkeä keskustelunavaus. Jotta voimme ratkaista maailman suuret ja pienet ympäristöongelmat, täytyy ymmärtää, että luonnon tila todella vaikuttaa mielialaamme.
Eräänlaisen heijastuman Pihkalan esittelemästä ympäristöahdistuksesta löysin Kimmo Ohtosen tietokirjasta Metsäkansan tarina. Teoksessa Ohtonen käy läpi Suomen metsien muuttumista ja omaa luontosuhdettaan. Pienen lapsen suru oli valtavaa, kun rakas lähimetsä kaadettiin uuden asuinalueen tieltä.
Jokainen tarvitsee rentouttavan, hyvää mielialaa ylläpitävän ympäristön ja myös tietynlaisen varmuuden siitä, ettei tuttua ympäristöä noin vain pistetä sileäksi. Lähiluontoa pitää kohdella kunnioittaen, koska siinä samalla tullaan kunnioittaneeksi ympäristöstään monin tavoin riippuvaista ihmistä.
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on kirjailija, joka väitteli aikoinaan perinnöllisyystieteestä.
Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 47/2017.
