Oi rakas ysäri! Vuosikymmen, jolloin aloitin lääkäriksi opiskelemisen ja tv-sarjojen jaksot nähtiin kerran viikossa tiettyyn lähetysaikaan.
Suurimpia sarjoja oli kaksi. Frendit, komediasarja newyorkilaisesta kaveriporukasta, ja Teho-osasto, draamasarja chicagolaissairaalasta.
Jaksot nähtiin Suomessa vuosi tai pari myöhemmin kuin Yhdysvalloissa. Ei ollut somea tai nykymuotoista nettiä, josta tiedot vuotaisivat. Matkoilla käyneet ja sarjojen tulevaisuuteen nähneet pitivätkin hallussaan valtiosalaisuuksiin verrattavaa materiaalia: Miten käyn Rossin ja Rachelin?
Nyt, 30 vuotta myöhemmin uudelleen katsottuna, sarja on suorastaan herttainen.
Me lääkäreiksi opiskelevatkin olimme oikeastaan kuin salaisen tiedon haltijoita. Epävarmalle mielelle tuotti tyydytystä besserwisseröidä, että sarjan alkuperäinen nimi ER, on oikeastaan Emergency Room, siis ihan eri kuin teho-osasto…
Oikeasti oli jännittävää katsoa, kuinka potilaita sarjassa hoidettiin.
Pelätä, että samanlaiset hätätilanteet tulisivat omallekin kohdalle lääkärinä, vain huomattavasti vähäisemmällä tiedolla, taidolla ja itsevarmuudella kohdattaviksi.
Miten kestän nähdä silpoutuneita raajoja? Joudunko tekemään hätätrakeostomian lapselle?
Erityisen tärkeältä tuntui seurata näyttelijä Noah Wylen hahmoa, opiskelija John Carteria. Hänen kaoottisia ensi askeliaan päivystyksen hulinassa, stetarit kaulalla, kuin kunniamerkkinä, jota ei vielä ole ansaittu. Peilata hänen kauttaan omaakin kasvuani lääkärin rooliin janan päätepisteissä: ensimmäistä syntymää, ensimmäistä kuolemaa.
Carter ei joudu käymään tulikokeita läpi yksin. Hänellä on vanhempia kollegoita, joista minulle rakkaimpana hahmona Mark Green, ER:n osastonylilääkäri (jos ymmärrän tittelit oikein). Markin kokeneen rauhallisuuden avulla kaaos jäsentyy, saa hahmon. Osasta asioita tulee rutiinia, hätä ei enää leviä koko työrupeamaan.
Nyt, 30 vuotta myöhemmin uudelleen katsottuna, sarja on suorastaan herttainen. Jo esteettistä syistä! Hassut pastellisävyt, toivottoman vanhanaikaiset kampaukset – ja laskettiinko George Clooney muka tuolloin komeaksi? Välineistökin on nostalgista: ensimmäisessä jaksossa ekg-anturit kiinnitetään pikkuisilla imukupeilla.
Suurimpia sarjoja oli kaksi. Frendit ja Teho-osasto.
Mutta siinä vasta sydän pakahtuukin, kun siirtyy tuoreeseen sairaalasarjaan The Pitt. Se kertoo, tunti tunnilta, ”kuvitteellisen pittsburghilaisen traumasairaalan päivystyksestä”. Samainen Noah Wyle on nyt osastonylilääkärin roolissa. Hahmon nimi on Michael Robinavitch, mutta kyllä me katsojat tiedämme kenestä on oikeasti kyse. John Carterhan se siinä! Hyvä John – olet jaksanut, oppinut, kasvanut!
Minunkin rakas frendini, kurssikaveri ja sarjojen kanssakatselija Kristiina, on kulkenut saman liki kolmikymmenvuotisen polun. Ensimmäisissä päivystyksissä häntä jännitti niin että piti ottaa beetasalpaajaa käsien tärinää rauhoittamaan. Nyt hän on sairaalan päivystyspolin markgreen-kokenut, viisas, rauhallinen osastonylilääkäri. Hän kiertää seuraamassa, avustamassa, vahvistamassa, turvaamassa. Ottaa vaikeimmissa tilanteissa vastuun, jotta nuoremmat kollegat saavat vielä hetken kasvurauhaa.
Sinä nuori opiskelija, kandi, kesätöiden hakija! ER-sarjan katsojaveteraanina neuvoisin sinua: uskalla jännittää, olla pihalla, panikoida ja pyytää apua – samalla kun hoidat homman. Älä kyynisty, älä vetäydy liiaksi suojaan, älä ohita pelkoasi ottamalla liikoja riskejä. Ota avuksi kollegat ja frendit. Vuodet ovat vaikeat ja muovaavat sinua. Ole vielä hetki häpeämättä Carter – sinusta kasvaa sitten ajallaan tosi elämän Kristiina.
Mutta varaudu: tämänhetkiselle hiustyylillesi saatat myöhemmin nauraa makeasti.
Kirjoittaja on lastenpsykiatri ja psykoterapeutti.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
