Aamuinen usva nousee joen pinnasta pehmentäen puiden ääriviivat. Virran päälle kaartuvalla oksalla istuu kumarainen haikara. Lähestyessämme se havahtuu, levittää siipensä ja katoaa usvan sekaan. Pikkulintujen innokas aamulaulu helähtää kirkkaana saaden kaiun sammaleisesta pystysuorasta kallionseinämästä. Muutaman metrin korkeudessa hahmottuu luolien suuaukkoja.
Tänne hautasivat vainajansa muinaiset faliskit, Italian etruskialueen pieni kansa.
Kiipeämme luolan suulle, jonne hämähäkit ovat saaneet rauhassa kutoa verkkojaan. Taskulampun valokiilaan osuu takaseinän kiveen hakattuja lavereita. Niillä maatessa saattaa nähdä vastapäisen rinteen, jossa sijaitsi faliskien kylä. Noilta sijoilta tuonen maiden asukas valvoi elävien päiviä, välissä vain kapea joki.
Etruskien nekropolit, kuolleiden kaupungit, levittäytyivät kylien läheisille rinteille. Jos menehtyneet polttohaudattiin, heidän herkkutatin muotoisiin kiviuurniinsa taltattiin viitteitä kuluneesta elämästä tai ammatista.
Yhteiskunnan varakkaiden kokovartalomuotokuvat hakattiin marmoriin – arkun päälle laiskasti lepäilemään, raskaine luomineen, pulleine vatsoineen. Hautakumpujen sisällä, huolellisesti koristeltujen kammioiden seinissä kissapedot ja värikkäiksi maalatut soittajat varjelivat rajantakaista kulkijaa.
Kumpujen läsnäolo kylämaisemassa toi menneen lähelle.
Japaniin kuuluvalla Okinawalla esivanhemmat kurkkivat yhä nykyäänkin takapihalta. Jykevä kivinen holvi kotitalon takana, pienimmänkin pihan nurkassa, sisältää läheisten maalliset jäänteet. ”Muuttaisimmeko kotia? Ehei, esivanhempien siirto ei tule kyseeseen”, kertoo paikallinen rouva.
Yksinäinen hautaholvi parkkipaikan kupeessa supermarketin takapihalla kertoo yhteiskunnan muutoksesta. Talo ja sen asukit katosivat, mutta historia jäi.
Faliski-, etruski- ja okinawalaisperinteissä minua koskettaa kuoleman ja sukupolvien ylitse kulkeva yhteisöllinen läheisyyden tunne. Ajan jatkumo kannattelee eläviä.
Musiikin välittämä ilon silta kuoleman ja elämän välille on osa New Orleansin kulttuuriperintöä. Vainajan saattuetta seuraa ”Second Line”, vaskisoitinten ja tanssijoiden kulkue, joka riehakkaaksi muuttuvana jazzin ja tanssin pyörteenä hyvästelee yhteisön jäsenen. Mukaan liittyy ohikulkijoita, muusikot juoksevat instrumentteineen mukaan. Rytmin voima kunnioittaa menneisyyttä ja auttaa surevia.
Realistinen marmorimuotokuva hautakiven päällä lepäilevästä Pertistä tai Pirkosta ei taitaisi täyttää suomalaista käsitystä edesmenneen kunnioituksesta. Sen sijaan viehätyn näkymästä, jossa iloinen jazz-kulkue saattelisi uuden kivisen tattiuurnan kokoustamaan puutarhan perälle.
Jylhän kallioseinämän edessä mietin joen ylittänyttä faliskien saattokulkuetta. Saatan kuulla musiikin heidänkin seremoniassaan, eikä sen sävel ollut surullinen.
Musiikin lähetessä kumaraiset haikarat, ääriviivat aamu-usvan pehmentäminä, levittivät siipensä ja nousivat lentoon.
Anu Wartiovaara
Kirjoittaja on akatemiaprofessori ja kliinisen molekyylilääketieteen professori Helsingin yliopistossa.
Kolumni on julkaistu aikaisemmin Lääkärilehdessä 10/2020.
