Mielialahäiriöt ovat ehkä yleisin diagnoosi, joihin itse törmään työssäni ja luonnollisesti masennus näkyy myös sairausloma- ja eläketilastoissa. Toisaalta masennusta ei esiinny väestötutkimusten mukaan sen enempää kuin aiemmin. Käytännön diagnoosina masennus vaikuttaa kuitenkin yleistyneen koko oman lääkärinurani ajan.
Muistan kun työterveyshuollossa tapasin ensimmäisen masennuspotilaani joskus 80–90-lukujen taitteessa. Kyseessä oli todellinen merkkitapaus ja silloin vielä harvinainen diagnoosi. Jossakin kohtaa laman aikana työuupumus nousi yleiseksi käsitteeksi ja melko paljon käytetyksi diagnoosiksi. Nopeasti se muuntui kuitenkin masennukseksi, koska työuupumuksella ei voinut kirjoittaa sairauslomaa.
Jos masennus ei ole yleistynyt väestötason selvityksissä, miksi se näkyy niin paljon vastaanotoilla? Sami Pirkola kirjoitti äskettäin mielenterveydenhäiriöiden lisääntyvästä haitasta. Ajatus siitä, että yhä useammat tarvitsevat tukea selviytymiseensä yhä monimutkaistuvassa maailmassa ja elämän monissa haasteissa, kuulostaa validilta. Masennusdiagnoosin yleistyminen on yksi osa tätä narratiivia.
Voisiko ajatella, että masennus olisi jonkinlainen ”sateenkaaridiagnoosi”, joka kerää yhteen niin vakavasti masentuneet kuin myös elämänkriiseihin jumittuneet ja vastoinkäymisten kuiluihin pudonneet ihmiset?
On myös pohdittu, että masennuksesta olisi olemassa erilaisia ”muunnoksia” tai alatyyppejä. Suomalaisväriä sisältänyt työryhmä nosti Helsingin Sanomien artikkelissa keskusteluun kaikkiaan 12 erilaista masennuksen alatyyppiä. Siinä masennus ”jaettiin” mm. raskauden jälkeiseen depressioon, yksinäisyyteen, infektiotaustaiseksi, traumoihin ja surutyöhön liittyväksi, rakkaushuoliin kietoutuvaksi ja kehollisen sairauden seuralaiseksi. Myös krooninen stressi oli yksi merkittävä alatyyppi.
On järkeenkäypää ajatella, että pitkittyneen liiallisen työmäärän tuupertama tarvitsee tyystin erilaista apua kuin työstä irtisanottu tai yksinäisyyden alhossa tarpova. Voitaisiinko tilanteeseen puuttua ennen kuin hankalaksi koettu tilanne pitkittyy ja johtaa sairastumiseen?
Muistan kun opiskeluaikanani kaksi täysin eri viitekehyksistä ponnistavaa psykiatrian professoria olivat käytännössä vain yhdestä asiasta samaa mieltä: psyykkisen hyvinvoinnin perustana oli heidän mukaansa se, että ihmisen pitäisi kuulua vähintään kolmeen porukkaan, yhteisöön, jengiin, järjestöön, kerhoon. Se toisi heidän mukaansa puskuria arjen haasteisiin ja suojaisi mielenterveyden häiriöiltä.
Entäpä jos pohdinnan ja analyysin keskiöön otettaisiinkin hetkeksi ihmisten eri toimintayhteisöt ja niistä tapahtuvat ilmiöt ja muutokset? Silloin pystyisimme vastaamaan ihmisten hoidon ja tuen tarpeisiin uudella käytännönläheisellä tavalla, ehkä joskus nykyistä jämäkämmin ja täsmällisemminkin.
Toimintayhteisöistä oleellisimmat ja tärkeimmät ovat tietenkin perhe ja työyhteisö. Tärkeitä ovat myös opiskeluyhteisöt ja enemmän tai vähemmän tiiviisti kokoontuvat harrasteporukat. Oleellista on, että jokaisessa näissä tehdään yhdessä muiden kanssa jotakin merkityksellistä.
Osalla näitä aktiivisia toimintayhteisöjä voi olla lukuisia, ehkä liikaakin. Osalla yhden merkitys voi paisua aivan liian suureksi ja viedä tilaa muilta. Toisaalta osa meistä ei valitettavasta kuulu mihinkään yhteisöön - ja korona-aikana tämä näyttää korostuvan.
Jokaisessa näissä toimintayhteisöistä voi olla omat ongelmansa, ristiriitansa ja kuormansa. Työt muuntuvat ja muuttuvat, työtä voi olla liikaa ja työnjako epäselvä tai epäreilu ja muuttuvassa työssä oma osaaminen saattaa jäädä jälkijunaan. Perhetilanne voi olla monin tavoin kuormittava ja vaikea; mustasukkainen tai väkivaltainen puoliso, kommunikaation puute, päihdehuolet, yhteisen ajan vähyys ja lasten ja omien vanhempien vakavat sairaudet sekä mahdoton taloudellinen tilanne ja velkaantuminen voivat viedä voimat. Opinnot voivat hiipua nekin monista eri syistä. Harrasteyhteisöt voivat tulla pelastukseksi, mutta harrastaminenkin voi toisaalta joskus kuormittaa.
”Hoidon” ja analyysin ensisijaiseksi kohteeksi kannattaisi ottaa tietenkin se toimintayhteisö, joka tuottaa kuormaa ja jossa on eniten ristiriitoja unohtamatta kuitenkaan muuta elämäntilannetta.
Kokonaistilanteen mahdollisimman tarkka analyysi voisi tuoda näkyviin joko työhön tai muuhun elämään kohdentuvia käytännön toimia, joihin perinteinen hoito tai terapia ei välttämättä aina yllä. Tarvittaessa masennusta kokevan koko verkosto voisi virittyä uudella tavalla aitoon ja ratkaisukeskeiseen sekä uusia avauksia tukevaan suuntaan.
Ja jos yksinäisyys ja ulkopuolisuus ovat pahoinvoinnin taustalla, silloin olisi löydettävä yhdessä edes yksi merkityksellinen porukka, johon kuulua ja osallistua. Tässä kohtaa ammatillinen kuntoutuskin voi auttaa, jos se johtaa työporukan jäseneksi tai opiskelemaan.
Tällaiseen tilannearvioon olisi päästävä matalalla kynnyksellä ja nopeasti, mieluusti siis jo ennen tavanomaisia hoito- ja kuntoutustoimia. Sen tulisi olla rakenteeltaan kevyt ja napakka. Toiminta eroaisi selkeästi perinteisestä hoidosta, terapiasta ja kuntoutuksesta eikä asiakkaan välttämättä tarvitsisi vielä ottaa potilaan tai kuntoutujan roolia. Mielenterveyden häiriön diagnoosi ei siis olisi edellytys palvelulle, mutta ei tietenkään myöskään este.
Työryhmällä tulisi olla niin työyhteisöihin kuin perhetilanteeseen katsovaa osaamista. Kaiken tämän tulisi tapahtua aidossa yhteistyössä asiakkaan (ja hänen verkostonsa) kanssa.
Tiedän ja uskon, että tällaisen lähestymistavan versoja on jo olemassa, koska kyse on käytännön järkeen perustuvasta ajattelusta. Tarvittaisiin kuitenkin valtakunnallista ja määrätietoista kehittämistä ja tutkimusta, jotta tämänkaltainen nopea elämäntilanneanalyysi saataisiin kaikkien halukkaiden saataville. Paremman nimen puutteessa voisimme kutsua toimintaa vaikkapa stressipoliklinikaksi.
Ehkä voisimme näin auttaa nopeasti ja napakasti niitä ihmisiä, joille monimutkaistuvan maailman erilaiset tyrskyt ovat eri syistä liian korkeita tai jopa kohtalokkaita.
Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.
Jari Turunen
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
