Kun Helsinki oli perustanut pandemiaterveysaseman, meillä oli pari päivää aikaa suunnitella erillinen hengitystieoireisten vastaanotto. Nyt pohdimme, miten laajennamme iltavastaanottoa.
Lääkärien työnjaot ovat menneet uusiksi, ja jokaiselta on kysytty toiveet kriisisijoituspaikaksi. Sekä hoitajat että kollegat näkevät vastuunsa ja ovat valmiita työtehtäviin, jotka ovat uusia tai joita ei ole vuosiin tehnyt. Uusia ja entisiä terveyskeskuslääkäreitä tarjoutuu töihin.
Toimenkuvat laajenevat kaikilla: osastonhoitaja kävi ostamassa paikallisesta rautakaupasta drive-in-näytteenottajille kertakäyttöhaalareita, joiden alle mahtuu lämmintä vaatetta. Toinen osastonhoitaja tekee kahta vaihtoehtoista työvuorosuunnitelmaa vapun seutuun, koska emme tiedä, missä vaiheessa epidemiaa olemme Riihimäellä silloin.
Kirjoitan meillä – tarkoitan terveyskeskuksen esimiehiä ja henkilökuntaa. Näin isoja muutoksia suunniteltaisiin normaalioloissa vähintään puoli vuotta, mutta nyt pantiin toimeksi alle viikossa. Iso laiva kääntyy hitaasti, eikä kukaan ohjaa sitä sooloilemalla. Yksin voi juosta lujaa, mutta hyvää tehdään yhdessä.
Vielä helmikuussa kokemukseni tartuntatautilääkärin tehtävistä rajoittui parin ruokamyrkytyksen ja päiväkotien muutaman streptokokkiepidemian selvittelyyn ylilääkärin työn ohessa. Kun koronaepidemian rantautumisesta Suomeen alkoi olla merkkejä, ensi töikseni kertasin pykäliä, mutta vähänpä aavistin, kuinka rajusti työpäiväni muuttuvat.
Istun puolet työajasta etäpalavereissa, erikseen sairaanhoitopiirin, kuntien ja terveyskeskuksen sisäiset ryhmät. Viikoittaisissa kokouksissa tieto liikkuu, työnjako selkiytyy ja yhteisiin ongelmiin haetaan yhteisiä ratkaisuja. Kaikkien toiminta vaikuttaa kaikkiin – siksi on tärkeää, että vasen käsi tietää, mitä oikea jalka tekee. Kun mikkini on kiinni eikä asia päivänpolttavasti kosketa omaa tonttiani, vastailen lyhyesti puheluihin ja hoitelen asioita huoneeni ovelle tulleiden työkavereitten kanssa.
Karanteeni-sana on levinnyt yleiskieleen tarkoittamaan monenlaista karttamista ja välttämistä, mutta tartuntatautilain tarkoittamaan karanteeniin pääsee vain selvin perustein. Tartuntatautihoitaja tekee suurimman osan neuvonta- ja selvittelytyöstä, ja minulle jää todistusten kirjoittajan rooli. Haasteellisia neuvottavia ovat olleet ulkomaan matkoilta palanneet, jotka aavistelevat altistuneensa koronalle, mutta mitään näyttöä ei ole.
Terveyskeskuksen merkitys oikean tiedon jakajana korostuu. Jokainen työntekijä joutuu suhteuttamaan oman pelkonsa, jotta pystyy ohjaamaan muita. Päiväkotien henkilöstön kanssa olen joutunut pohtimaan, mitä tarkoittaa flunssaoireinen tai hengitystieoireinen. Osa lapsista on koko päiväkotitaipaleensa ajan nuhassa talvikauden, eikä heitä kaikkia voida sulkea nyt päivähoidon ulkopuolelle.
Koronasta tiedetään koko ajan lisää, ja valtakunnalliset ohjeet selkeytyvät, jolloin paikallistyökin suoraviivaistuu. Kuinka monta toiminnan muutosta terveyskeskus käy läpi, ennen kuin palaamme uuteen normaaliin? Sisältääkö uusi normaali enemmän yhteistyötä, digityövälineiden hyödyntämistä, rohkeaa ammattitaidon soveltamista ja joustavuutta kuin entinen?
Minna Mantila
Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri ja avoterveydenhuollon ylilääkäri Riihimäen seudun terveyskeskuksessa. Hän on tartuntataudeista vastaava lääkäri ja ollut kehitysyhteistyössä Lähi-idässä 2007–2016.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
