Olettehan kuulleet filosofi Peter Singeristä? Hänen kirjansa, Oikeutta eläimille, on ollut suuri inspiraatio nykyiselle eläinoikeusliikkeelle. Singerin näkemykset perustuvat ajatukseen mielihyvän maksimoimisesta ja kärsimyksen minimoimisesta. Jos voimme kaikissa toimissamme – kuten eläinten kohtelussa – tavoitella kärsimyksen vähentämistä, maailmasta tulee parempi paikka.
Eläinoikeusaktivistit ylistävät Singeriä, mutta vammaisia hän on järkyttänyt. Samalla logiikalla, jolla Singer kieltää aiheuttamasta kärsimystä eläimille, hänen mielestään vanhemmilla pitäisi olla oikeus armomurhata Down-lapsi, jos heille sellainen sattuu syntymään. Tieto kehitysvammaisesta lapsesta on vanhemmille usein järkytys, ja lapsen elämäkin voi olla vaikea. Jos lapsesta siis pääsee yksinkertaisesti eroon, se vähentää kaikkien kärsimystä, menee Singerin ajatus.
Karua, myönnetään. Mutta ei anneta argumentin karuuden tulla sen tielle, että tutkisimme sitä lähemmin. Voimme nimittäin olla pöyristyneitä näin kamalasta ehdotuksesta, mutta kannattaisikohan olla pöyristyneempi siitä, mitä Singer siinä paljastaa.
Kuvitellaan siis seuraavanlainen skenaario. Lasta odottava pariskunta saa tiedon siitä, että heidän syntymättömällä lapsellaan on Downin oireyhtymä. Kun heille kerrotaan tilanteesta, he saavat samalla tietää, että he voivat vielä abortoida lapsen.
Pariskunta ei osaa tehdä päätöstä. He ovat erimielisiä ja riitelevät ja aika menee ohi. Kun vauva syntyy, hänen sydänäänensä ovat heikot, ja hänet siirretään suoraan teho-osastolle. Lapsi viettää teho-osastolla lähes kaksi viikkoa. Omistautunut henkilökunta tekee kaikkensa pitääkseen lapsen hengissä ja veronmaksajien rahaa kuluu.
Mitä oikein tapahtui? Vain muutamaa kuukautta aiemmin lääkärit olivat valmiita lopettamaan lapsen elämän rutiinitoimenpiteenä. Nyt samat lääkärit eivät säästä aikaa, vaivaa tai rahaa pitääkseen hänet elossa. Eikö tämä ole hieman ristiriitaista? Ensin tarjotaan mahdollisuutta päästä eroon, sitten ei päästetä irti millään.
Nyt voimmekin palata Singerin argumenttiin. Eikö Singer vain koeta olla looginen loppuun asti? Jos kerran tarjoamme mahdollisuutta päästä lapsesta eroon raskausviikoilla se ja se, voimme yhtä hyvin hankkiutua lapsesta eroon sen syntymänkin jälkeen. Olisimme uskollisia seulonnan tarkoitukselle.
Ja jos tuntuu pahalta ajatella, että voisimme tappaa Down-lapset heidän syntymänsä jälkeen, en ymmärrä, millä logiikalla se tuntuu paremmalta raskausviikoilla 20–24? Sama asia.
Down-seulonnoista keskusteltaessa joskus kysytään, mitä palvelu kertoo yhteiskunnastamme. Miksi ei vain kysytä, mitä se kertoo meistä ihmisistä? Tanskassa Down-raskauksista keskeytetään 97 prosenttia, Englannissa 90 prosenttia, ja Islannissa syntyy enää vain 2–3 Down-lasta vuodessa. En tiedä mitään, mikä olisi selvempää tietyn ihmisryhmän syrjintää kuin Down-seulonta (jollei tyttölasten abortointi Aasiassa). Mutta mikä järki olisi vastustaa palvelua, jonka puolesta ihmiset äänestävät näin selkeästi jaloillaan?
Kun näin paljon Down-lapsia jää syntymättä, mitenköhän paljon kärsimystä jää syntymättä? Millä kärsimysindeksillä se mitataan? Näinkö maailmasta tulee parempi paikka?
Olemme tottuneet otsikoihin: Suomi maailman onnellisin maa! Suomi on maailman paras paikka asua! Mitä jos jonakin päivänä näemme otsikon: Suomi eliminoinut Down-oireyhtymän ensimmäisenä maailmassa!
Mitä ajattelisimme? Heittäisivätkö ylilääkärit yläfemmoja sairaalan käytävillä? Antaisimmeko kansainväliselle lehdistölle ylpeänä ”leadership in genetics” -lausuntoja?
Vai tuntuisiko siltä kuin olisi haukannut omenaa ja sen sisällä olisi mato?
Jani Kaaro
Kirjoittaja on Porvoossa asuva tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 39/2021.
