Keväällä 1970 muutimme Helsingin Laajasalosta Espoon Niittykumpuun, tuore yksinhuoltajaäiti ja neljä lasta. Niittykumpu oli silloin, kuten on edelleenkin, pieni ja tylsä nukkumalähiö, jossa ei tapahtunut mitään ainakaan minunkaltaiseni neljätoistavuotiaan mielestä. Siksi aloin melkein heti viettää kaiken vapaa-aikani parin kilometrin päässä Tapiolassa. Siellä oli paljon ikäisiäni ja disko maan alla Heikintorin vieressä. En tiennyt mihin jouduin, mutta en pystynyt tulemaan sieltä pois.
Mielikuva Tapiolasta lienee tämä: tunnettujen arkkitehtien suunnittelema vehreä puutarhakaupunki, hyvin toimeentulevien ja onnellisten ihmisten herrankukkaro. Minä näin ja koin aivan toisenlaisen Tapiolan, syrjään nakatun ja unohdetun maailman täynnä huumesätkynukkeja. Suurin piirtein 15–18-vuotiaita narkomaaneja ja sellaisen alkuja pyöri Heikintorin kulmilla vuorokauden ympäri. Kauppa kävi, piiput kärysivät, ruiskut lentelivät roskapönttöihin ja pensaisiin. Kunnon ihmiset, isät ja äidit, kävelivät lastensa ohi, ihan vierestä mutta kaukana toisessa maailmassa, ostoksille ja pankkiin, tärkeitä asioita hoitamaan.
Moni – tarkkaan sanottuna yhdeksän – niistä lapsista, joiden kanssa silloin pyörin samassa karusellissa, kuoli muutaman vuoden sisällä. Joku liikenneonnettomuus, hukkuminen ja yliannostus, monta itsemurhaa. Huumeinen, tarkoitukseton päivästä päivään -elämä kävi pienille tytöille ja pojille liian rankaksi ja tuskaiseksi. Kuolema oli parempi vaihtoehto kuin elämä, mutta sitä ei voinut eikä saanut näyttää. Leikki, joka oli kaikkea muuta kuin leikkiä, piti vain kestää. Ei armoa, ei luusereille.
Ystävyys oli harvinaista Tapiolassa, mutta yksi meistä hoipertelijoista oli ystäväni monta vuotta. Kävimme iltalukiota, saimme hyviä arvosanoja, kirjoittelimme runoja selvinpäin ja pöllyssä ja arvostelimme toistemme tuotoksia ilman turhaa hienotunteisuutta. Riehuimme, lensimme, konttasimme, itkimme ja nauroimme yhdessä. Olimme runoilijoita, muita selvästi älykkäämpiä typeryksiä, heikkoja, pieniä ressukoita, pahasti avun tarpeessa. Ystäväni käytös alkoi muuttua yhä itsetuhoisemmaksi enkä halunnut vajota perässä, pelkäsin ja katselin ohi. Hän ryösti Helsingin keskustassa pienen liikkeen viikonloppukassan, kävi jossakin kaukana, toisella mantereella, tuli takaisin ja päätti päivänsä. Minä tiesin että niin kävisi enkä tehnyt mitään. En tehnyt mitään.
Noita ihmisiä harva muistelee tai edes muistaa. Minä muistan ja muistelen, olinhan yksi heistä – enkä kuitenkaan ollut. Kukaan ei ollut yksi heistä. Tunsin itseni aina jotenkin ulkopuoliseksi, toisenlaiseksi, halusin jotain muuta, pois, mutta minusta ei silloin ollut lähtijäksi. Kesti kauan ennen kuin tajusin, että kaikki muutkin tunsivat samoin ja olivat yhtä heikkoja, mutta siitä ei puhuttu. ”Tää on kunnon kamaa. Nyt lähdetään lennolle. Mitä sä oikein selität siinä.”
Selitän tätä: tapiola ei ole paikka eikä se ole menneisyyttä. Se on nyt ja missä tahansa, Kontulassa, Westendissä, Hervannassa, Rovaniemellä, siellä missä sinä olet. Se on päällekkäinen, kylmä ja lohduton todellisuus, jossa ihmiset katsovat ja kävelevät ja juoksevat toistensa ohi, jossa sinä et näe minua enkä minä näe sinua. Siellä on aina jonkun muun lapsia, heistä luetaan lehdistä, heidän nimensä näkee ensimmäisen ja viimeisen kerran kuolinilmoitussivuilla. Rakkaamme, kaikkemme, sanomattomasti kaivaten. Jokainen pieni ristinmerkki on suunnaton kysymysmerkki. Kenelle vastaamme ja mitä?
”En tiennyt että nojasin silloin / niin moneen kaatujaan” (Isokynä Lindholm). Johonkin oli pakko nojata vaikka mitään ei ollut.
Johannes Enroth
Kirjoittaja on Helsingin yliopistossa työskentelevä kasvibiologian yliopistonlehtori ja parantumaton nostalgikko, joka on kiinnostunut mm. evoluutiosta.
Kuva: Mikko Käkelä
Julkaistu Lääkärilehdessä 9/13.
