Television Putous-viihdeohjelmassa ilakoi tänä talvena näyttelijä Kiti Kokkosen esittämä lapsihahmo, vaaleanpunaiseen ballerina-asuun pukeutunut Tanhupallo. Viisivuotias Tanhupallo laukoi aikuisista viiltäviä totuuksia, jotka lapsihahmon suusta ryöpsähtävinä saivat meidät nauramaan itsellemme.
Helsingin Sanomien haastattelussa 3.3.2018 Kiti Kokkonen kertoo kuitenkin tulleensa todella surulliseksi julkisuudessa esitetyistä kommenteista ja kysymyksistä, jotka liittyivät Tanhupallon ulkomuotoon. ”En ole missään vaiheessa ajatellut näytteleväni ylipainoista lasta, vaan lasta. Jos olen lyhyt ja pyöreä, ei se tarkoita, että hahmoni olisi jotenkin karikatyyri”, Kokkonen sanoo.
Ylipainoisuus tai lihavuus ovat siis ominaisuuksia, jotka määrittelevät ihmistä ohi luonteenpiirteiden. Jos lihavuus määritellään poikkeamaksi normaalista, ulkopuoliset ryhtyvät tekemään päätelmiä myös ylipainoisuuden tai lihavuuden syistä. Tanhupalloakin on julkisissa kommenteissa pidetty esimerkkinä siitä, mihin ”aikuisen läsnäolon puute, liikkumattomuus ja liiallinen ruutuaika” johtavat. Kun samaisessa viihdeohjelmassa esiintyi takavuosina sketsihahmo Pikku-Vanhanen, pikkuvanha koulupoika, häneen suhtauduttiin huvittuneen myötätuntoisesti. Kulttuurintutkijat, kuten Karoliina Kyrölä, ja sosiaalitieteilijät, kuten Tiina Valkendorf, huomauttavat, että ruumiin paino ja koko ovat pääsääntöisesi naisen ruumista määrittäviä tekijöitä.
Lääketieteellisesti katsoen lihavaa lasta voivat uhata monet sairaudet. Sosiaalisesta näkökulmasta katsoen lihava lapsi voi joutua häpeämään tai väheksymään itseään. Se ei tapahdu itsestään, vaan juuri me aikuiset siirrämme asenteitamme lapsiin. Näyttelijä Kiti Kokkosta ovatkin hämmentäneet kehut rohkeudesta, kun hän on ”uskaltanut laittaa itsensä peliin ja pukea balettiasun päälleen”. HS:n haastattelussa hän puuskahtaa, että ulkonäöstä voitaisiin puhua erityisenä kysymyksenä, jos hänellä olisi vaikkapa kaksi päätä tai salainen häntä.
Milloin ylipainoisen kehon julkisesta esittämisestä on tullut suorastaan uskallettua? Näemmekö ylipäänsä enää televisiossa tai elokuvissa muita kuin hoikkia ja treenattuja nuorten ihmisten vartaloita? Jos tv-sarjaan livahtaa pullukka pätkä tai iän uurtama keski-ikäinen, tekee hän jatkuvasti pilkkaa vartalostaaan tai iästään. Valitettavasti kyse ei useinkaan ole terveestä itseironiasta, vaan kulttuurisesti hyväksyttävästä pilkallisuudesta.
Luin itse kulmakarvojani kohautellen Me naiset -lehdestä tv-juontaja Sami Kurosen haastattelun, jossa tämä kertoi palkanneensa personal trainerin tavoitellakseen nuorekkaampaa oloa ja ulkonäköä. ”Naisnäyttelijät ovat puhuneet jo vuosia, että rooleja ei löydy, jos ikä alkaa nelosella, mutta miehilläkin takaa tulee alle kolmekymppisiä roopesalmisia”, Kuronen totesi. Vaikka mies pitikin hyvää oloa ja terveyttä ensisijaisina elämäntaparemontin syinä, hyvältä näyttävä ulkonäkö on tv-esiintyjälle hänen mukaansa osa ammattitaitoa. Kuinka kaukaisilta tuntuvatkaan ajat, jolloin ammattitaito liittyi substanssiin, yleissivistykseen tai edes selkeään ulosantiin.
Mitkään merkit eivät viittaa siihen, että myötätuntoisuus lisääntyisi mediajulkisuudessa. Tuomitsemme pikaisesti ja armottomasti kanssaihmiset inhimillisestä kömmähdyksestä ja kommentoimme surutta tuntemattomien ihmisten tekemisiä ja ulkoista olemusta. Julkisuuden ammattilaiset joutuvat jo nyt koville, mutta on surullista, jos annamme armottomuuden valua myös arkiseen kanssakäymiseen.
Kirjoittaja:
Kirjoittaja on Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteeri
Julkaistu Lääkärilehdessä 11/2018.
