Kirjoitin syksyllä aivan liikaa. Nukkuminen kärsi, liikkuminen unohtui. Muisti alkoi pettää ja selkään sattui.
Taiteilijan työ on monella tapaa erityisluontoista. Ulkopuoliselle sen hankaluudet eivät ehkä hahmotu. Työn vaikeudet liittyvät kolmeen asiaan: toimeentulon epävarmuuteen, työlle omistautumiseen sekä tuen puutteeseen.
Harva taiteilija saa teoksiaan myytyä niin paljon, ettei toimeentulon jatkuvuus mietityttäisi. Vaikka suomalainen apurahajärjestelmä on hyvä, apurahan piiriin pääsevät vain harvat. Apurahakaudet ovat pituudeltaan kovin lyhyitä, harvoin edes vuoden mittaisia.
Pelkkään apurahan tyytyminen pitäisi taiteilijan köyhyysrajan alapuolella. Siksi muutakin työtä täytyy tehdä: opetushommia, kirjoitustöitä, kaikkea mahdollista. Harva taiteilija pystyy rauhassa keskittymään pelkkään oman taiteen tekemiseen.
Kun on kiire ja raha-asiat mielessä, luovuus ei kukoista. Työterveyslaitoksen parin vuoden takaisessa Taiteilijan työ -selvityksessä rahapulan murehtiminen näkyi esimerkiksi jatkuvana unettomuutena.
Työlle omistautuminen ja siitä innostuminen ovat taiteilijaelämän suola – mutta myös taakka. Taiteilijan työ ei lopu koskaan, eikä kukaan ulkopuolinen ole laittamassa sille rajoja. Kirjailija voi kirjoittaa yöt läpeensä eikä kukaan osaa tai huomaa puhua järkeä. Koko elämä saattaa olla taiteentekoa. Kirjoittaminen (tai maalaaminen, musiikinteko, mikä tahansa) on mielessä jatkuvasti, ja kaikki muut elämänalueet ovat sille alisteisia.
Tyypilliseltä taiteilijalta puuttuu työnteon päivittäinen tuki. Työkavereita tai pomoa ei ole. Työterveyshuoltoakaan ei yleensä ole: taide ei tapahdu firmoissa tai julkisella sektorilla. Minä en ole ollut koskaan työterveyshuollon piirissä.
Onnekas taiteilija on paljon tekemisissä kollegojensa kanssa ja saattaa jakaa heidän kanssaan jopa työhuoneen. Facebookia on helppo väheksyä, mutta monelle taiteilijalle se on tärkeä kahvihuoneen korvike. Vertaistuki on tärkeää, mutta pomon tai työterveyshuollon korvikkeeksi kollegoista on harvoin. Tuen puute on paradoksaalista: juuri taiteilijan työn vapauden ja epävarmuuden takia tuki olisi tarpeen ehkä jopa enemmän kuin monessa muussa ammatissa.
Eräässä kirjoittajista tehdyssä tutkimuksessa kaikkiaan 80 % kärsi jonkinlaisista mielialahäiriöistä. Kolmasosalla oli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Yhdysvaltalaistutkimuksessa kirjailijoiden joukosta löytyi selvästi enemmän masennusta, maniaa, paniikkihäiriötä, yleistynyttä ahdistushäiriötä ja päihteiden tai lääkkeiden väärinkäyttöä kuin verrokkiryhmästä. Voi olla niinkin, että taiteilijan ammattiin hakeutuvat jo valmiiksi aavistuksen epätasapainoiset ihmiset.
Silmiini osui Helsingin Sanomien artikkeli, jossa lueteltiin merkkejä, joita ”työpön” eli ”työholistin” kannattaa tarkkailla. Suhtaudutko työhösi intohimoisesti, käytätkö kaiken liikenevän ajan työntekoon, liittyvätkö myös harrastuksesi jollain tavalla työhön, vietätkö viikonloppuja työpaikalla tai kotona töitä tehden, ovatko edellä mainitut tilanteet jatkuneet pitkään ja onko sinulla uniongelmia, artikkelissa kyseltiin.
Kyllä, vastaan.
Mutta mitäpä taiteilijana tekisin? Artikkeli nimittäin neuvoi, että ”ota tilanne puheeksi esimiehesi kanssa” ja ”kysy voisiko työmäärää tai työnkuvaa muokata”. Jos sekään ei auta, niin ”ota yhteyttä työterveyshuoltoon”.
Kuka kiinnittäisi huomiota taiteellisen työn ongelmiin? Toivottavasti julkisessa terveydenhuollossa työskentelevät tiedostavat taiteilijoille tyypilliset ongelmat ja osaavat tarttua niihin silloin, kun taiteilija vastaanotolle eksyy.
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on kirjailija, joka väitteli aikoinaan perinnöllisyystieteestä.
Kuva: Mikko Käkelä
Julkaistu Lääkärilehdessä 7/2015.
