Suomalaiset näkevät tutkimusten mukaan maailmantilanteessa nyt enemmän uhkakuvia kuin aikoihin. Ei tietenkään ole yllättävää, että uhkia nähdään: Syyriassa on eletty inhimillisen katastrofin keskellä jo pitkään. Isis-järjestö harjoittaa julmuuksia Irakissa. Gazassa lapset ovat kärsineet pommitusten keskellä. Venäjä on alkanut uhitella tavalla, joka nostaa suomalaisten karvat pystyyn. Ebola levittää Länsi-Afrikassa kuolemaa ja kauhua. Lentokoneet tuntuvat pudonneen viime aikoina useammin kuin aiemmin, ja ilmastonmuutoskin poraa valtavia reikiä Siperian maaperään.
Yllättävää on ehkä silti se, että suomalaiset ovat todella ryhtyneet pelkäämään. Meillä on pitkään ajateltu, etteivät ison maailman kamaluudet yllä Suomeen. Maailman uhat on huomattu, mutta niitä ei ole pidetty omakohtaisina.
Pidän suomalaisten asennemuutosta merkittävänä, ja huomaan pelon kasvaneen itsessänikin.
Olen pitänyt itseäni varsin peruspositiivisena: uskon hyvään ihmisessä, uskon siihen, että tieteen ja teknologian kehityksellä peitotaan lopulta niin sairaudet, nälänhätä kuin ilmastonmuutoskin.
Viime aikoina olen tajunnut positiivisuuden kuitenkin hapertuneen. ”Mitähän vielä?” ajattelen usein uutislehden ääressä. Huomaan pelkääväni sotaa ja sitä, että lapseni joutuvat kasvamaan aikuisiksi maailmassa, jossa soditaan. Isoisäni kertomat sotakuvaukset pysyvät mielessä, enkä halua, että poikieni elämän keskipisteeksi nousisi vuosien ajaksi sota.
Miten pelkojen kanssa voi elää?
Taipumus pelätä toki vaihtelee ihmisten välillä. Minulla oli nuorena ystävä, joka tuntui imevän itseensä kaikki maailman kurjuudet. Jokainen ikävä ihmiskohtalo, jonka hän huomasi, muuttui hänen omaksi ahdistuksekseen. Ihminen ei voi elää niin, ja ystäväni sairastuikin psyykkisesti. Ihmisellä pitää olla kuori, joka erottaa hänet ulkomaailmasta.
Toisaalta pelkäämisen määrä vaihtelee elämäntilanteen mukaan. Lasteni synnyttyä minulle heräsi aivan uudenlaisia pelkoja. Pelkäsin, että yhtäkkinen katastrofi romahduttaa infrastruktuurit juuri, kun olen eri paikassa kuin lapseni. Miten minä pääsisin eri kaupungissa olevien lasteni luokse, jos liikenne on kaaoksessa ja sähköt ja puhelinyhteydet poikki?
Uudet elämäntilanteet synnyttävät aivan uudenlaisia pelkoja. Tuttuus ja rutiinit rauhoittavat.
Toisaalta alttiutta peloille lisäävät fyysiset tekijät, vaikkapa väsymys. Elämää helpottaa se, että ymmärtää omat riskitekijänsä. Stressi on pahaksi, liikunta ja lepo hyväksi. Mitään pelkoa, joka hiipii mieleen aamuyöllä, ei pidä ottaa todesta. Pitää muistaa syödä säännöllisesti ja hankkia hyviä kokemuksia: tapaamisia ystävien kanssa, juhlia, elokuvia, hyvää lukemista. Sieniretki metsään ratkaisee monta ongelmaa.
Peloista pitää pystyä puhumaan, mutta ongelmana usein on, että niiden muuttaminen sanoiksi on hankalaa. Pelko ei ole selväpiirteinen tai kovin järjellinen asia: se on sanatonta, epämääräistä ahdistusta, vellova tunne, pitkään jatkunut kokemus epämukavuudesta.
Miten siis pohtia pelkoa? Yksi ratkaisu löytyy taiteesta. Taiteella on taito muuttaa kauhu käsiteltävään muotoon. Taide antaa muodon hahmottomalle ja piirtää esiin asioita, joille ei ole nimitystä. Taide on apukeino ahdistuksen hoitoon ja siitä puhumiseen.
Taiteilijat kertovat aina aikansa peloista. Minua on esimerkiksi aina kiinnostanut se, millä tavalla Tove Janssonin kirjat heijastavat toista maailmansotaa. Sodan tapahtumat Suomessa ja Euroopassa, kokonaisten kansakuntien kohtalot ja epäinhimilliset julmuudet siivilöityivät tunnelmiksi ja vertauskuviksi Muumi-kirjoihin.
Taidetta tarvitsee sekä sen tekijä että kokija, ja sekä tekijyyttä että kokijuutta tarvitaan sitä enemmän mitä uhkaavammaksi maailma muuttuu.
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on kirjailija, joka väitteli aikoinaan perinnöllisyystieteestä.
Kuva: Mikko Käkelä
Kolumni Lääkärilehdestä 36/2014
