Äidin kuolema meni selkääni.
Höpsötystäkö? Ei ehkä niinkään. Ammatissani asioiden kehollisesta tarkastelusta on hyötyä, koska kirjoittamisen ydin löytyy kehosta.
Otetaan esimerkiksi pitkä kirjoitussessio, joka saa kulkea koko luonnollisen matkansa lämmittelystä syttymiseen, inspiratoriseen syvähetkeen ja vihdoin tekstin itsensä sanelemaan hiipumiseen. Kirjoittaja tunnistaa jokaisen hetken, jokaisen antaa edetä omalla painollaan.
"Kun olisikin surunappi, hihanauha, suruharso."
Kirjoitusjakso ei kuitenkaan lopu vielä tähän. Kun kirjoittaja lähtee kävelylle tai muuten liikkeelle työhetkensä päätteeksi, hän saa huomata, että uusia ajatuksia virtaa jokaisen liikkeen mukana. Kuvia ja sanoja on varastoituneina kehoon ja liike irrottaa ne. Silloin kun minulla vielä oli koira, ulkoilutin hänet päivän kirjoitustyön päätteeksi ja jouduin usein metsälenkillä kirjoittamaan nopeasti uusia ideoita ja ratkaisuja kännykän muistioon.
Koira katsoi minuun ihmeissään: etkö jo kirjoittanut tarpeeksi. Mutta ei, tämä oli erilaista, tämä ei ollut kirjoittamista vaan tekstin elämistä ja näkemistä sisäisillä aisteilla. En osaa sitä kuvailla muuten kuin kehollisena purkauksena.
Mutta en nyt ole tässä edessänne pelkästään kirjoittamisen ammattilaisena vaan ainoan äitinsä menettäneenä ihmisenä, joka ei osaa surra. Kun olisikin surunappi, hihanauha, suruharso. Mustat vaatteet, syvän surun merkki. Mutta ei ole, ajelehdin maailman virrassa. Kun jalat tapaavat maata, onnun.
Ammattiin kuuluvat selkävaivat ovat tähän saakka pysyneet hallinnassa rauhallisella liikunnalla ja kehonhuollolla. Mutta nyt lantio on tulessa. Lantio, synnyttämisen ja lapsen kantamisen paikka naaraspuolisella nisäkkäällä. Symbolisempaa kipukohtaa saa hakea. Äiti on poissa, äitiyteni paikkaan sattuu. Kirjassa tämä olisi liian ilmeinen vertauskuva, mutta elämässä ihmiselle merkin pitää olla hyvin selvä, ennen kuin hän suostuu tajuamaan. Jos sittenkään.
Hoitona selkäkipuihin suositellaan liikuntaa, joka antaa hyvän mielen. Koska joskus elämässä on tilanteita, joissa hyvän mielen voi saavuttaa vasta, kun on tunnistanut ja tunnustanut pahan mielen, pitäisi ehkä olla erikseen suositus suru- ja mielenterveysliikunnasta.
Silloin kun ihminen on balanssissa, liikunta syöttää kehosta hyviä impulsseja mieleen. Hyvän kehä vahvistuu.
Mutta jos ihminen on kuormittunut ja lukossa tai tuskainen ja surullinen, liikkuminen voi tuottaa hyvinkin kipeiden asioiden hyökyjä mieleen.
Oma reagointimallini menetykseen ja suruun on aina ollut sulkeutuminen. Olen lapsesta saakka mennyt kertomuksiin ja viipynyt niissä siihen saakka, että on ollut taas turvallista palata. Keho on ollut ujo ja koettanut sovittautua maailmaan niin, ettei veisi liikaa tilaa eikä herättäisi liikaa huomiota.
Suru tarvitsee suuren tilan ihmisessä. Se ottaa paikkansa, vaikka sitten alaselästä, jos ei muuta anneta. Jos jokin osa kehosta ilmaisee kipua, se olisi suostuttava ymmärtämään viestinä muustakin kuin vain lihasten, nivelten, jänteiden tai kalvojen epätasapainosta.
Suru ja lantion alueen kipu ovat pakottaneet minut moneen uuteen asiaan, ne ovat olleet portti, jonka läpi olen pusertunut seuraavaan elämänvaiheeseen. On kirjoitettava tasaisemmin, taukoja pitäen, ryöppyämättä, jotta selkä ei rasitu liikaa pitkistä sessioista. Ja on liikuttava reuhtomatta, mikroliikkein, painettava käsi eri kohtiin ja kysyttävä niiltä, mitä ne tahtovat sanoa.
Kaipaan äidin kosketusta. Suru on niin syvää siksi, että sitä ei varhaisen lapsuuden jälkeen ole ollut saatavissa. Minun on osattava elää menettäneen, ikuisesti kaipaavan kehon kanssa.
Juttu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
