Kun aloitin koulunkäynnin 70-luvulla lihavuus, varsinkin lasten ja nuorten, oli harvinaista. Jokaisella luokalla tuntui olevan korkeintaan yksi ylipainoinen lapsi, ei enempää. 80-luvulla tilanne alkoi muuttua radikaalisti, Suomi alkoi lihoa vauvasta vaariin.
Nykyään suuri osa suomalaisista on ylipainoisia tai lihavia. Pertti Mustajoen mukaan yli miljoonalla suomalaisella on ylimääräistä painoa lastinaan keskimäärin 24–26 kiloa, ja samanlaisiin lukuihin on päätynyt THL.
Kaikenikäisistä suomalaisista joka neljännellä on rasvamaksa. Jopa alle 10-vuotiailla on todettu kirroosiin asti edenneitä rasvamaksatapauksia, jotka liittyvät ylipainoon.
Liikumme arjessa yhä vähemmän omin voimin, teemme vähemmän fyysistä työtä, nukumme liian vähän, stressaamme ja ennen kaikkea ahdamme itseemme suuria määriä kaloritiheää ravintoa.
Maksan rasvoittuminen on vain yksi ylipainoon liittyvistä terveyshaitoista. Sydämen ja munuaisten vajaatoiminta, kihti, nivelrikko, astma, laskimoveritulpat, haimatulehdus, aivohalvaus ja bakteeritulehdukset ovat kaikki sairauksia, joiden riskiä ylipaino kasvattaa merkittävästi. Aikuistyypin diabetesta lihavilla esiintyy 12 kertaa normaalipainoisia enemmän ja unihäiriöitäkin kuusi kertaa enemmän.
Terveyshaittojen vuoksi lihavuusepidemia on yksi keskeinen tekijä terveydenhuollon menojen kasvun taustalla. Kokonaisuudessaan lihavuuden on arvioitu aiheuttavan terveydenhuollolle noin 3,5 miljardin euron menot.
Terveydenhuollon kustannukset ovat kuitenkin vain osa lihavuuden aiheuttamia menoja ja menetyksiä, sillä lihavuus kasvattaa merkittävästi työkyvyttömyysriskiä. Varttuneemmista työkyvyttömyyseläkkeen hakijoista suuri osa on ylipainoisia tai peräti lihavia, eikä edes yli 50:n painoindeksi ole mikään harvinaisuus.
Syytöksiä terveysterrorismista
Mainitsemallani 70-luvulla lihavia lapsia haukuttiin, mikä oli absoluuttisen väärin. Vastapainoksi on noussut kehopositiivisuusliike, jonka mukaan jokaisella on oikeus olla juuri sen painoinen kuin on.
Äärimmillään tämä on johtanut siihen, että vastaanotolla potilaansa ylipainoon tarttuvia lääkäreitä on syytetty terveysterrorismista.
Olen samaa mieltä siitä, että ulkonäkö on jokaisen oma asia, kukin saa näyttää miltä haluaa. Lihavuus ei kuitenkaan ole pelkästään yksityisasia, sillä kannamme terveydenhuollon ja työkyvyttömyyden kustannukset yhteisvastuullisesti.
Lihavuudesta syytetään usein geenejä ja niin osin onkin. Geenitutkimuksissa on tunnistettu satoja, jopa tuhansia lihavuudelle altistavia geenimuunnoksia, mutta näiden on arvioitu selittävän vain melko pienen osan yksilöiden välisestä painonvaihtelusta. Geenit eivät myöskään selitä vallitsevaa lihavuusepidemiaa, sillä ne eivät ole sadan viime vuoden aikana ehtineet muuttua miksikään, toisin kuin ympäristömme ja elintapamme.
Liikumme arjessa yhä vähemmän omin voimin, teemme vähemmän fyysistä työtä, nukumme liian vähän, stressaamme ja ennen kaikkea ahdamme itseemme suuria määriä kaloritiheää ravintoa.
Yksilöt lihovat, ei yhteiskunta. On kuitenkin hyvin vaikea nähdä, että saisimme lihavuusepidemian hallintaan yksilöiden omin voimin. Epidemian selättämiseen tarvitaan yhteiskunnan toimia. Kaupunkisuunnittelua, joka kannustaa liikkumaan itse. Toimivaa julkista liikennettä. Turvallisia kävely- ja pyöräilyreittejä lapsille, jotta he voivat kävellä tai pyöräillä kouluun ja koulupäivän jälkeen harrastuksiinsa.
Elintarvikkeiden ja ruokailutottumustemme rooli lihavuusepidemian synnyssä ja samalla kukistamisessa on suuri. Millaisissa pakkauksissa herkkuja myydään ja miten ne on kaupassa sijoitettu? Joudunko kahlaamaan karkki-, keksi- ja sipsihyllyjen muodostaman kiusausten kujan halki päästäkseni kassalle?
Entä hinnoittelu, onko megapakkaus aina halvempi, säästänkö ostamalla kolme patukkaa yhden sijaan?
Elintapamuutos
Terveydenhuollon rooli lihavuuden ehkäisyssä on – tai voisi olla – merkittävä. Yhteiskuntapoliittinen vaikuttaminen, varhainen puuttuminen, neuvonta, ohjaus, seuranta, kaikki mitä painonhallinnan tukeen matkan varrella kuuluu. Muutamia aktiivisia sanansaattajia lukuun ottamatta terveydenhuolto ei tältä osin lunasta odotuksia.
Olemmeko me lääkärit kuitenkin luopuneet lihavuuden lääkkeettömästä hoidosta liian helpolla?
Varsinaisten lääketieteellisten toimien osuus lihavuuden hoidossa on sen sijaan kasvanut. Lihavuusleikkauksia tehdään yhä useammalle, ja semaglutidilla saadut nopeat painonpudotustulokset ovat saaneet lääkärit määräämään tätä Suomessa diabeteksen hoitoon tarkoitettua lääkettä potilaille vastoin myyntilupaa.
Hoidoilla on saatu hyviä tuloksia, mutta ne myös maksavat paljon.
Olemmeko me lääkärit kuitenkin luopuneet lihavuuden lääkkeettömästä hoidosta liian helpolla?
Jos kaloreita kuluttaa enemmän kuin niitä ravinnosta saa, aivan kaikkien paino laskee, toisten kevyemmin ponnistuksin, toisten vaikeammin. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän, mutta toisaalta lääkityksen tai leikkauksen avulla saatujen tulosten pitämisen tueksi tarvitaan joka tapauksessa elintapamuutos.
Työeläkevakuuttajan pöydällä lihavuuden haitat näkyvät työkykyä nakertavina sairauksina. Työkyvyttömyyden arviointi ei kuitenkaan aina ole yksinkertaista.
Kuuluuko työkyvyttömyyseläke myöntää henkilölle, jonka nivelrikko olisi suurella todennäköisyydellä hoidettavissa leikkauksella, jonka toteuttaminen ei vaikean ylipainon vuoksi onnistu, eivätkä painonhallintayritykset ole tuottaneet tulosta?
Entä mitä pitäisi tehdä putkiasentajalle, joka on muuten (vielä) terve, mutta niin lihava, ettei mahdu enää työskentelemään siellä missä pitäisi, tiskipöydän alla? Kertokaa te!
Kirjoittaja on suomalaisten terveydestä ja työkyvystä huolestunut työeläkevakuutusyhtiö Varman ylilääkäri.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
