Kirjailija Miika Nousiainen kuvaa teoksessaan Vadelmavenepakolainen (2007), kuinka ”kansallisuustransvestiitti” Mikko Virtanen päättää muuttua jurosta suomalaismiehestä rakastavaksi ruotsalaiseksi perheenisäksi.
Mikko ihailee ruotsalaisisiä, jotka ovat ymmärtäväisiä, keskustelevia ja hellivät avoimesti vaimoaan ja lapsiaan. Silti he ovat ”sopivalla tavalla päättäväisiä”. Mikko päättelee, että ruotsalaispojat järjestelmällisesti kasvatetaan sellaisiksi. Niinpä ruotsalaista empatiaa virtaa niin paljon, että siitä saisi vaihtoehtoisen energialähteen, kun öljy ja kivihiili joskus loppuvat maapallolta.
Suomalaisisien kasvatusmetodi on Mikon mukaan puolestaan se, että kun poika tulee kotiin käsi murtuneena, isä muistuttaa, että häneltä katkesi samanikäisenä käsi ja jalkakin amputoitiin, että helpolla pääsit!
Jos taas lapsi kertoo juosseensa kolme kilokilometriä, isä on juossut samanikäisenä 30 kilometriä, selässään kivireppu ja 95:n lihavan pikkuveljen eväät, ja pikkuveljet roikkuivat perässä pyörättömässä kelkassa. Isoisä teki saman venäläisten ristitulessa, tosin kivet olivat rikkinäisessä repussa ja vieläpä myrkytettyjä.
Nousiaisen satiiri kliseineen ja absurdeine käänteineen on edelleen riemastuttavaa luettavaa.
Samalla satiirin totuudellinen pohja surettaa. Suomessa liian monien poikien täytyy yhä kasvaa mieheyteen kovuuden kautta.
Tutkimusten mukaan jo alakouluikäiset pojat joutuvat helposti kiusaamisen kohteeksi, mikäli he osoittavat emotionaalista herkkyyttä ja heillä on läheisiä kaverisuhteita tyttöjen ja poikien kanssa. Emotionaalinen ja sosiaalinen etäisyys puolestaan suojaa kiusaamiselta.
Etäisyyden ottamista opetetaan jo poikavauvoille. Suomessa välttelevät kiintymyssuhteet ovat erityisesti miehillä yleisiä.
Välttelevä kiintymyssuhde on yksi turvattomista kiintymyssuhdemalleista. Se kehittyy, jos vauvan hätään ei vastata riittävästi. Lapsi oppii tavan hakea huomiota hiljaisuudella ja vetäytymisellä tai pyrkii selviytymään yksin.
Turvallisessa kiintymyssuhteessa vauva puolestaan oppii luottamaan siihen, että saa hoivaajansa huomion sitä tarvitessaan. Tämä heijastuu kyvykkyytenä solmia läheisiä mutta ei ripustautuvia tai kontrolloivia ihmissuhteita myöhemmässä elämässä.
Vastalauseiden lietsomisen uhallakin väitän, että valtaosa suomalaismiehistä uskoo ilmeettömyyden ja etäisyyden olevan yhtä kuin vahvuus ja uskottavuus. Harvoin esimerkiksi törmää suomalaisen miehen spontaaniin hymyyn yhdistettynä välittömyyteen. Kun siihen törmää, sen rekisteröi heti.
Eipä silti, ei meistä suomalaisnaisistakaan hymy hevillä irtoa.
Minusta on jännittävää, että suomalaisen erottaa vaikkapa kansainvälisen lentokentän ihmisvilinässä habituksestaan. Se on tyyppiä uitettu koiraressukka. Olen analysoinut habituksen selittäviä tekijöitä jo vuosia etenemättä vielä tyhjentäviin loppupäätelmiin.
Eräs tapaus vuosia sitten medisiina-antropologisessa konferenssissa oli lähtölaukaus pohdinnoilleni. Päivän ohjelman jälkeen istuimme konferenssiporukan kanssa iltaa pubissa. Pöytäseurueeni ajautui jutustelemaan siitä, mitä ominaisuuksia he arvostavat lääkärissä eniten.
Ruotsalainen mieskollega totesi, tietysti, että hän arvostaa lääkärin ihmisläheisyyttä. Minä puolestani ilmoitin arvostavani lääketieteellistä asiantuntemusta. Tämän kuultuaan ruotsalainen lausahti: ”Niin, teillä suomalaisillahan ei ole tunteita.”
Tietysti loukkaannuin ja vähän huvituinkin. Sivistymätön moukka ja piilorasisti, mitä te ruotsalaiset ymmärrätte sisusta ja rehellisyydestä, sadattelin mielessäni. Lausahdus jäi kuitenkin vaivaamaan.
Tapaus tuli taas mieleeni presidentinvaalien alla. Monet suomalaiset uskovat edelleen totisuuden ja tylyyden voimaan. Hymyilevää liberaalia suomenruotsalaista ja tiskijukkailevaa vihreää homoseksuaalia verrattiin koleraan ja ruttoon. Samalla juuri heidän päätymisensä finaaliin on merkki kansallisen tunnetaakan keventymisestä.
Kirjoittaja on kulttuuriantropologian yliopistonlehtori Oulun yliopistossa ja tarkkailee vapaa-aikanaan mieluummin eläimiä kuin ihmisiä.
