Harry Potter-kirjojen iljettävimmät olennot, ankeuttajat, pystyvät synkistämään pelkällä läsnäolollaan ympäristön. Niiden läheisyys nostaa ihmisten mieliin pahimmat muistot, ja jos ne pääsevät aivan lähelle (asettamaan suunsa kasvoille, tilannetta nimitetään ankeuttajan suudelmaksi) jää uhrista jäljelle vain sieluton kuori, joka ei pysty toipumaan. Tällainen kohtalo on pottermaailmassa pahempi kuin kuolema.
Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä (2017) on vahva kaunokirjallinen kuvaus tästä aiheesta. Yanagiharan romaani on itse asiassa aiheeseen niin syvälle sukeltava kirja, että sen soisi monen lukevan. Yanagihara ei kuitenkaan kerro fantasiamaailmasta vaan todellisen elämän ankeuttajista: psyykkisistä traumoista. Kirja kertoo sielun haavoista, jotka voivat aiheuttaa sietämätöntä psyykkistä kipua ja tehdä tyhjäksi kaiken elämään sisältyvän hyvän ja lopulta ”murhata sielun”, aivan kuten ankeuttajat tekevät.
Pienen elämän päähenkilölle, Judelle, ankeuttajat syntyivät lapsuuden pahoinpitely- ja hyväksikäyttökokemuksista. Kyseessä ei ole ollut yksittäinen tapahtuma vaan toistuva kauheus. Ihmeen kaupalla Jude kamppailee tiensä aikuisuuteen, joka tarjoaa hänelle yllättäen yltäkylläisesti hyvää. Judelle kertyy niin ammatillista menestystä kuin rakastavia ihmissuhteitakin – jo niin paljon, että tämä vaikuttaa tarkoitukselliselta. Yanagihara tekee kaunokirjallisen ajatuskokeen: voiko lapsuudessa koettua äärimmäistä pahaa aikuisuudessa korjata?
Vastaus vaikuttaa kielteiseltä. Juden mieli on kuin suljettu systeemi; aikuisiässä saatu positiivinen palaute ei enää pääse vaikuttamaan lapsena aivojen neurobiologiaan valettuihin uskomuksiin. Syvä arvottomuuden kokemus on immuuni positiiviselle palautteelle, jopa rakkaudelle. Jude viiltelee itseään, yrittää kehittää ajatustekniikoita sietääkseen oloaan, käy terapiassa. Silti hänen taistelunsa päättyy ankeuttajien voittoon. ”Kyse ei ole siitä, että hän kuoli tai miten hän kuoli; kyse on siitä että hän kuoli uskoen tiettyihin asioihin”, yksi romaanin henkilöistä tiivistää Juden tragedian.
Kirja on sydäntäsärkevä lukukokemus, ja saa kapinoimaan vastaan. Voiko näin todella olla? Jos kerran todellisuudesta löytyy ankeuttajia, niin eikö muka ole olemassa suojeliusta, taikaa, jolla pottermaailmassa ajetaan pois ankeuttajat?
Psykologiatieteen näkövinkkelistä tosielämän suojelius voisi olla mielentämis- eli mentalisaatiokykyä, joka rakentuu turvallisessa kiintymyssuhteessa. Lapsi jonka tarpeet tunnistetaan, joka tuntee tulleensa tunnistetuksi ja hyväksytyksi, oppii itse mielentämään kokemuksiaan. Hän oppii nimeämään tunteitaan, käsittelemään niitä ja myös uskaltaa etsiä toisilta apua. Jos hän vielä oppii hyviä selviytymiskeinoja, kehittyy hänelle joustavuutta, jota myös resilienssiksi kutsutaan. Tätä on tosielämän suojelius.
Moni traumaattisen lapsuuden kokenut on alkanut sietää kokemaansa psykoterapian tai hyvien ihmissuhteiden myötä. Suojelius on voinut siis kehittyä vasta aikuisuuden kohtaamisissa. Suojelius voi olla parhaimmillaan hyvin vahva. Viktor Frankl sai jopa keskitysleirikokemuksen integroitumaan osaksi valoisaa ihmiskäsitystä. Sellaista mieltä ympäröi takuuvarmasti suojeliuksen taika.
Judella ei kuitenkaan ollut lapsena ketään, ei aikuista, ei ystävää, joka olisi halunnut auttaa. Ankeuttajista kasvoi hyvin voimakkaita. Romaanin tarinasta erottuu eräs hetki, joka olisi silti saattanut muuttaa Juden koko elämän. Nuorena Jude tapasi Anan, sosiaalityöntekijän, joka ainoana ihmisenä tiesi tarkkaan mitä Judelle oli tapahtunut. Anan seurassa Jude tunsi olonsa hyväksi. Olisiko oikeiden sanojen löytäminen ja kuulluksi tuleminen juuri Anan kanssa voinut olla avain suojaavaan taikaan? Anan tarjoama tilaisuus keskustella jäi Judelta käyttämättä.
Ankeuttajien karkottaminen on vaativaa taikuutta paitsi pottermaailmassa myös tosielämässä. Onnistuminen voi olla pienistä valinnoista kiinni.
Timo Teräsahjo
Kirjoittaja on turkulainen kuntoutustyötä tekevä psykologi ja kirjailija.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 23/2020.
