Psykologisen tutkimuksen saralla yksi vaikuttavimmista näytöistä vanhemman läsnäolon ja vastavuoroisuuden merkityksestä on niin sanottu Still face -koe (Still Face Experiment, 1975).
Tässä kokeessa vanhempi leikkii pienokaisen kanssa ja sitten – yhtäkkiä – lakkaa leikkimästä. Samalla vanhempi myös lopettaa ilmehtimisen ja puhumisen, hän yksinkertaisesti vain katsoo.
Still face -koe on nähtävissä Youtubessa, ja löytyy kirjoittamalla hakukenttään kokeen nimi. Suosittelen katsomaan, jos koe ei ole tuttu.
"On yksin ihmisen vastuulla luoda elinympäristöstä vuorovaikutteinen. Kuulemmeko toistemme tarpeet, vastaammeko kysymyksiin, pidämmekö lupaukset, otammeko toiseuden tosissamme?"
Kokeessa jo pienen hetken jälkeen pienokainen menee pois tolaltaan. Hän yrittää aluksi herättää vanhemman huomion, mutta lopulta kauhu tuntuu valtaavan lapsen. Ilmeisestikään still face -koe ei erittäin lyhytkestoisena ja yksittäisenä tapahtumana vahingoita lasta, koska tuttu ja turvallinen vanhempi palaa välittömästi kontaktiin lapsensa kanssa.
Koe kuitenkin konkretisoi näyttävästi, millaiseen stressitilaan lapsi joutuu silloin kun vanhempi ei vastaa. Se auttaa samalla ymmärtämään, millaista stressiä toistuva laiminlyönti voi lapsessa aikaansaada.
Tänä päivänä tiedetään, että mielenterveyden häiriöissä on usein kyse vuorovaikutuksen ongelmista. Ongelmia syntyy, kun lapsen ilmaisemat fyysiset ja psyykkiset tarpeet eivät tule riittävästi kuulluksi ja nähdyksi. Seurauksena voi olla vaikeuksia ymmärtää omaa ja toisen mieltä ja säädellä tunteita.
Mielemme rakentuu vuorovaikutuksessa. Ilman vuorovaikutusta mielestä voi tulla tyhjä ja pelottava paikka.
Tämä kuulluksi tulemisen tarve, jonka koe konkreettisesti näyttää, kertoo myös läpi koko elämän jatkuvasta vuorovaikutuksen tarpeesta. Parisuhde, jossa ei kommunikoida tai koululuokka, joka sulkee erilaisen pois joukostaan tuottavat still face -efektiä ympärilleen.
Työelämä voi sekin olla varsinainen still face -ympäristö. Keskiverto suomalainen viettää työssä 50 000 tuntia elämänsä aikana. Ei siis ole samantekevää millaista vuorovaikutusta työ sisältää. Nykyinen tutkimustieto kertoo jatkuvasta työhyvinvoinnin laskusta ja työuupumuksen lisääntymisestä, mitkä voivat viitata kroonisiin työelämän vuorovaikutusongelmiin.
Aikuinen ei onneksi ole avuton lapsi, joka on tyystin olosuhteiden armoilla.
Hän voi irrottautua vaikeasta parisuhteesta, hän voi vaihtaa työpaikkaa tai kouluttautua uudelleen.
Hän voi yrittää rakentaa ympärilleen elämän, jossa on myönteistä palautetta antavia eläviä olentoja, jotka puskuroivat muualla – esimerkiksi työelämässä – koettua ohittamista. Hän voi jopa yrittää vaikuttaa yhteiskuntaan. Tosin yksilön vaikutusmahdollisuudet ovat lopulta rajalliset, jollei muu yhteisö pelaa lainkaan mukana.
Elämä itsessään – fysiikan lakeja seuraileva luonto – ei juuri aloitteistamme piittaa. Sen katse on, Albert Camusin Sivullisen päähenkilöä lainaten, korkeintaan ”lempeän välinpitämätön.”
On yksin ihmisen vastuulla luoda elinympäristöstä vuorovaikutteinen. Kuulemmeko toistemme tarpeet, vastaammeko kysymyksiin, pidämmekö lupaukset, otammeko toiseuden tosissamme?
Loppu viimeksi varsin yksinkertaiset asiat määrittävät, tuntuuko matkamme täällä maan päällä still face -elämältä vai tunnemmeko olevamme olemassa yksilöinä, joilla on mielekäs ja rikas sisäinen elämä.
Juttu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
