En osaa surra soten kaatumista. Se lähti hyvin liikkeelle, mutta sitten poliittinen sopimus nopeutetussa aikataulussa toteutettavasta pakkoyksityistämisestä ja 18 maakunnasta pilasi kaiken.
Kaikkia soten tavoitteita ei voida saavuttaa, koska ne ovat ristiriidassa keskenään. Raskain sydämin luopuisin sosiaalitoimen ja terveydenhuollon yhdistämisestä saman komennon alaisuuteen ja korvaisin sen ”sillalla”, jossa molemmat toimisivat itsenäisesti, mutta niiden välillä olisi tiivistä kanssakäymistä ja samat tietojärjestelmät.
Amatöörin intuitiolla sanoisin, että päihdehuollon ja psykiatrian asiakkaat kuuluvat terveydenhuollon vastuulle niin kauan kuin sairaus ei tuota sosiaalisia ongelmia. Mutta jos elämä alkaa mennä rateiltaan, vastuu kuuluu sosiaalihuollolle, joka on tiiviissä yhteydessä terveydenhuoltoon.
Erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon yhdistämisellä saataisiin merkittävä parannus. Nyt erikoissairaanhoito on perusterveydenhuoltoa olennaisesti paremmin resursoitu. Kuten Martti Kekomäki on sanonut, tuhat yleislääkäriä lisää ja se olisi siinä.
Olisi hyvä, että terveyskeskuksissa olisi läsnä myös erikoislääkäreitä. Konsultaatio voisi tapahtua käytävän toisella puolella piipahtaen niin, että yleislääkäri on läsnä. Aina voi oppia lisää.
Yleislääkäri pitäisi muutenkin palauttaa terveydenhuollon keskiöön – ja sen pitäisi tietysti näkyä myös palkassa. Kun lääketieteellisen tiedon määrä lisääntyy valtavalla vauhdilla, yleislääkärin on yhä vaikeampi tietää kaikkea sitä, mitä pitäisi.
Tämä voi mullistua piankin. Tekoäly tulee olemaan olennainen lääkärin työväline. Käsitykset vaihtelevat siitä, kumman diagnoosit ovat parempia, lääkärin vai tekoälyn, mutta kaikkien mielestä kentauri, ihmisen ja koneen yhdistelmä, on ylivoimainen.
Kun jokin uusi lääketieteellinen tieto virallistuu kaikille jaettavaksi, tekoäly voidaan päivittää seuraavaksi aamuksi. Lääkärien koulutus käy vähän hitaammin.
-----
Moni innostui valinnanvapaudesta ajatellen, että sen jälkeen raskas terveyskeskusasiointi korvautuisi työterveyshuollosta tutulla kevyellä ja joustavalla palvelulla.
Perusterveelle ihmiselle riittävät kevyet palvelut, kunhan hänet tarvittaessa ohjataan vaativampien palvelujen äärelle. Työssä käyvä arvostaa palvelujen sujuvuutta, vaikka se tarkoittaakin lievää tinkimistä hoidon laadusta. Aika on kallista.
Näen eurooppalaisessa perhelääkärijärjestelmässä paljon hyviä puolia. Se voisi kattaa 70 prosenttia kansalaisista eli ehkä 10 prosenttia hoidon tarpeesta, koska kyse on perusterveistä. Kysymys isän alkoholismista, äidin mustelmista ja lapsen psyykkisestä oireilusta tarvitsee integraatiota, jos jokin. Työterveyshuollon pahin ongelma on, että se hajottaa perheenjäsenet eri organisaatioiden asiakkaiksi.
Vaikka valinnanvapauteen liittyvä pakkoyksityistäminen olisi johtanut taloudelliseen katastrofiin, ei yksityisiä palveluja kannata uloskaan rajata. Yksityiset yritykset ovat usein paremmin johdettuja kuin kunnalliset palvelut, ainakin paremmin kuin huonoimmat niistä. Huono yksityinen yritys karsiutuu pois, mutta huono julkinen jää.
Maakunnalla tulee olla oikeus tilata palveluja yksityiseltä, vaan ei velvollisuutta. Näin pidetään kokonaisuus kasassa, samalla kun yksityiset voivat osoittaa voimansa tekemällä asioita edullisemmin ja kenties jopa paremmin.
Muuten olen sitä mieltä, että maakuntien – tai miksi niitä nyt kutsutaankin – määräksi viisi olisi paras.
Kirjoittaja
Osmo Soininvaara
Kirjoittaja on valtiotieteiden lisensiaatti ja tietokirjailija.
Kolumni on alun perin julkaistu Lääkärilehdessä 13/2019.
