On hurjaa kuulua sukupolveen, joka on viettänyt suurimman osan elämästään ilman sosiaalista mediaa ja samalla todistaa sen aikaansaamaa peruuttamatonta murrosta.
Lääkärinä mietin ja puntaroin päivittäin työssäni erilaisten interventioiden hyötyjä, seurauksia ja riskejä yksilötasolla. Siksi tuntuu hullulta, että niinkin globaalisti merkittäviin ihmismassoihin vaikuttava interventio kuin sosiaalisen kanssakäymisen ja viestinnän vieminen ruudun taa, on saanut tapahtua vaivihkaa mutta eksponentiaalisesti alle 20 vuodessa.
Some tuli, mutta emme tainneet olla siihen valmiita.
Some on tullut jäädäkseen. Miten sitten olla ja (vuoro)vaikuttaa siellä terveellä, kestävällä, sosiaalista ja mielen hyvinvointia tukevalla tavalla?
Somejunan kehitysvauhti jatkaa kiihtymistään, jarrukapulaan tarttuminen on muuttunut lähes mahdottomaksi, eikä ohi vilistävästä maisemasta pysty analysoimaan, minne olemme matkalla. Tällaisen hallitsemattomuuden perässä harraavat kuitenkin ankkurin lailla epätietoisuus ja sen uurteeista nousevat spekulaatiot.
Vaikutuksista
Vaikka näyttöön perustuvaa tietoa sosiaalisen median vaikutuksista on vasta alettu muodostaa, somea on ehditty jo syyttää niin keskittymiskyvyn ja dopamiinisäätelyn tuhoamisesta kuin vertailun, ulkonäkö- ja suorituspaineiden sekä mielenterveysongelmien pahentamisesta. Nämä eivät ainakaan psykiatreja ilahduttaisi. Kuulemma palauttava sosiaalisen median selailu ei sekään ole hyvä rentoutumiskeino, koska jatkuva katkonainen viriketulva tekee pahaa aivoille.
Some on tullut jäädäkseen. Miten sitten olla ja (vuoro)vaikuttaa siellä terveellä, kestävällä, sosiaalista ja mielen hyvinvointia tukevalla tavalla?
Yhden asian tiedostaminen on siinä avainasemassa:
Sosiaalisessa mediassahan on trendikästä olla mahdollisimman rento, rehellinen, aito ja oma itsensä. Tämä on ensinnäkin itsessään ironisen tekopyhää ja täysin paradoksaalista! Miten on mahdollista olla aito täysin epäaidossa todellisuudessa? Rento näkymättömän etäyleisön edessä? Rehellinen kaikkien editointien, filttereiden ja sommittelujen keskellä?
Olemme niin tottuneet someen ja sen todellisuuteen, että olemme tulleet sen absurdiudelle sokeiksi. Silmien avaamisessa saattaa yllättäen auttaa lukion filosofian kurssi (jota en uskonut ikinä tarvitsevani!). Jos kysymystä somen autenttisuudesta kalibroi aiempiin olemisen ja todellisuuden filosofioihin, on ilmeistä, miten vinksallaan koko konsepti aidosta somesta on. Platonillehan jo tämä aistimamme fyysinen maailma oli muovinmakuinen ja halpa kopio autenttisesta ideamaailman todellisuudesta. Descartesille ajattelu oli olemisen ytimessä, ja David Hume katsoi, että ajatukset ja mielikuvitus ovat vain koetun elämän ja aistittujen asioiden heijastusta.
Näin ollen digitaalinen todellisuutemme on pahempaa kuin feikki – nimittäin feikin kopio. Jos oikea maailma on muovimaailma, niin mitä se tekee somesta?
Somessa aistimamme asiat muiden jakamista kokemuksista ovat täten parhaillaankin vain tekaistujen mielikuvien jäljitelmiä! Kuin koristehedelmät, jotka näyttävät kaukaa aidoilta ja houkuttelevan värikkäiltä, mutta läheltä haisevat muovilta, ovat tyhjiä sisältä eivätkä kelpaa ravinnoksi. Epätäydellisyyden täydellisyyttä esittäviä jäljitelmiä. Postaan, siis olen… mutta mitä? Olemassa muovisena versiona itsestäni valhetodellisuudessa?
Vinoa todellisuutta
Vastaavasti kuin Platon päätteli, että aistimamme maailman muodot eivät ole todellisia, vaan universaaleja ideoita jäljitteleviä kuvituksia, pitäisi meidänkin omaksua ymmärrys, että sosiaalisen median luoma todellisuus on rajallista ja vinoa suhteessa elävään elämään.
Valikoidut ja muokatut kuvat, videot, trendimusareelit ja kaikenmaailman huomionhakuiset mediaklipit ovat lopulta vain koukkuja algoritmissa, jonka ainoa tehtävä on pitää meidät imussaan mahdollisimman pitkään ja tuottaa applikaation omistajille, sisällöntuottajille ja influenssereille voittoa meidän katseluajastamme – kallisarvoisista elämämme hetkistä, joita ei voi rahassa mitata.
Ei tietenkään ole väärin esitellä, katsella ja ihastella muovisia koristehedelmiä, nauttia ja haaveillakin niistä – kunhan ei erehdy luulemaan niitä oikeiksi.
Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti ja kliininen opettaja Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
