Skitsofreniaan sairastuneita hoidettaessa näkyviin tulee edelleen usein vääriä käsityksiä, asenteita ja jopa vääriä hoitotapoja. 1980-luvulla esillä olleet ja varsin myönteisiin kokemuksiin johtaneet näkemys- ja hoitotavat (1,2) ovat 2000-luvulla jääneet vähälle huomiolle ja puuttuvat skitsofrenian Käypä hoito -suosituksesta lähes kokonaan.
Skitsofrenia-nimikkeellä tarkoitetaan ryhmää psykoottisia häiriöitä, joiden laatu ja ennuste ei ole suinkaan yhtenäinen (3). Diagnostinen raja skitsofrenian ja muiden häiriöiden välillä on sopimuksenvarainen ja on vaihdellut eri aikoina ja eri maissa. Samalla myös hoito ja sen tulokset ovat vaihdelleet. Hoidon tuloksellisuuden arviointi on tällöin sairauden sijaan ankkuroitunut pitkälti yhteisöllisiin käsityksiin ja ennakkoluuloihin. Ei ole harvinaista, että potilaaseen lyöty stigma on ollut invalidisoivampi kuin varsinainen sairaus.
Skitsofrenian kansainvälinen tautiluokitus näyttää usein johtaneen siihen, että potilaissa huomio kohdistuu yksinomaan luokitusta vastaavien oireiden etsimiseen ja toteamiseen, sen sijaan että perehdyttäisiin ymmärtävän kontaktin kautta potilaan henkilökohtaiseen elämänhistoriaan ja sen vaikutuksiin hänen kehitykseensä ja sairastumiseensa. Myöskään potilaan välittömän perheympäristön ja muun sosiaalisen verkon merkitys ei näin tule esille.
Ulkokohtainen lähestymistapa siirtyy asenteisiin
Skitsofrenian tutkimuksen ekspansiivisin suunta on tällä hetkellä neurobiologinen. Tämä heijastuu myös hoitosuosituksiin ja hoitojärjestelmien suunnitteluun.
Skitsofrenia nähdään samanlaisena biologisena sairautena kuin esim. diabetes tai mikä tahansa keskushermoston sairaus. Tällöin pyrkimys ymmärtää oireitten psykologista tai sosiaalista merkitystä saatetaan nähdä jopa esteenä varsinaisen sairauden hoidolle. On myös mahdollista, että psykologinen huomio rajoitetaan pelkästään hoitomyöntyvyyden tarkasteluun tai sairautta koskevan tiedon opettamiseen. Äärimuodoissaan tämä on lähennellyt rasismin tunnuspiirrettä; yksilö on sosiaalisesti patologinen synnynnäisen rakenteensa kautta.
Geneettinen alttius on tullut uskottavasti esiin lukuisissa tutkimuksissa, vaikkakaan ns. skitsofreniageenejä ei ole löydetty. Ympäröivillä ihmissuhteilla ja vuorovaikutuksen laadulla on kuitenkin erityistä merkitystä, kuten varsinkin Tienarin tutkimusryhmä on osoittanut (4).
Liian ulkokohtaiseksi tai biologiakeskeiseksi jäävä lähestymistapa on vaikuttanut myös psykiatrien koulutukseen Suomessa ja nuorten psykiatrien ajatustapojen suuntautumiseen.
Skitsofrenian syyt ovat edelleen kiistanalaisia. Niiden selvittämistä on epäilemättä vaikeuttanut se, että pyrkimykset integroida keskenään neurobiologista ja psykologista tutkimusta ovat jääneet varsin vähäisiksi.
Potilaan ennuste ei aina ole huono. Ennen nykyisiä hoitokeinoja skitsofreniapotilaista noin neljäsosa toipui. Nyttemmin neuroleptiset lääkkeet ovat parantaneet potilaiden sosiaalista ennustetta huomattavasti ja edistäneet kuntoutusmahdollisuuksia. Viime vuosina on samalla kiinnitetty huomiota varsinkin suurten lääkeannosten haitallisiin sivuvaikutuksiin (5).
Tarpeenmukainen hoitotapa uudelleen avuksi
1980-luvulla valtakunnallisen skitsofreniaprojektin yhteydessä uusien skitsofreniapotilaiden hoitoon suositeltu tarpeenmukainen, integratiivinen, psykoterapeuttisesti painottunut hoito-ote sisältää sekä yksilöllisen hoitosuhteen muodostamisen että hoitokokoukset yhdessä potilaan ja hänen perheensä kanssa (6,7). Kyse ei ole ulkokohtaisesta hoitoketjun tai hoitoprosessin järjestämisestä, vaan yksilö- ja perhekohtaisen, tarvittavaksi ajaksi muodostuvien yksilö- ja perhekohtaisten psykoterapiaprosessien toteuttamisesta. Hoitoprosessissa korostuvat luottamus, intensiteetti ja henkilökohtaisuus.
Skitsofrenian hyvän hoidon kannalta onkin tärkeä huomata, että niillä alueilla, joissa on kehitetty tarpeenmukaista hoitotapaa, lääkeannokset, sairaalahoidon tarve ja hoitoajat ovat vähentyneet huomattavasti (2). Kokemukset sekä tarpeenmukaisesta hoidosta että siitä kehitetystä ns. avoimen dialogin hoidosta ovat seurantatutkimusten mukaan olleet varsin myönteisiä (7,8,9). Tätä hoitosuuntausta on silti toteutettu vain joillakin alueilla. Myönteisiä kokemuksia on raportoitu myös Ruotsista (10). Toivomme, että uusille laaja-alaisille monikeskusprojekteille löytyisi sijaa myös Suomessa.
Jukka Aaltonen
LKT, professori, emeritus
Yrjö O. Alanen
LKT, professori, emeritus
Kirjallisuutta
1. Skitsofreniaprojekti 1981–1987. Skitsofrenian tutkimuksen, hoidon ja kuntoutuksen valtakunnallisen kehittämisohjelman loppuraportti. Lääkintöhallituksen opassarja n:o 4, 1988.
2. Lehtinen V, Aaltonen J, Koffert T, Räkköläinen V, Syvälahti E. Two-year outcome in first-episode psychosis treated according to an integrated model. Is immediate neuroleptization always needed? European Psychiatry 2000;15:312–320.
3. Bleuler E. Dementia Praecox oder die Gruppe der Schizophrenien. Leipzig, Deuticke 1911.
4. Tienari P, Wynne LC, Sorri A ym. Genotype-environment interaction in schizophrenia-spectrum disorder: long-time follow-up of Finnish adoptees. Br J Psychiatry 2004;184:216–222.
5. Ho B-C, Andreasen NC, Ziebell S, Pierson R, Magnotta V. Long-term antipsychiatric treatment and brain volumes. Arc Gen Psychiatry 2011;68:128–37.
6. Alanen YO, Lehtinen K., Räkköläinen V, Aaltonen J. Need-adapted treatment of new schizophrenic patients: experiences and results from the Turku project. Acta Psychiatrica Scandinavica 1991;83:363–72.
7. Lehtinen K. Need-adapted treatment of schizophrenia: a five-year follow-up study from the Turku project. Acta Psychiatrica Scandinavica 1993:87:96–101.
8. Aaltonen J, Seikkula J, Lehtinen K. Comprehensive open-dialogue approach in western Lapland: I. The incidence of non-affective psychosis and prodromal states. Psychosis 2011;3:179–91.
9. Seikkula J, Alakare B, Aaltonen J. Comprehensive open-dialogue approach in western Lapland: II. Long-term stability of acute psychosis outcomes in advanced community care. Psychosis 2011;3:192–204.
10. Cullberg J, Mattsson J, Levander S ym. Treatment costs and clinical outcome for first episode schizophrenic patients –a three-year follow-up of the Swedish ‘Parachute project and two comparison groups‘. Acta Psychiatrica Scandinavica 2006;114:274–81.
Julkaistu Lääkärilehdessä 44/2014.
Kuva: Panthermedia
