Voisitko uhrata ajatuksen kalalle? Kalalle joessa, jossa on mielialalääkkeitä ja antipsykootteja suurina pitoisuuksina. Se, mitä tapahtuu kalalle, on sivuvaikutus, päävaikutus on masennuksen hoito tai muu aivojen kemiallinen manipulointi. Kalan kannalta sivuvaikutukset ovat kuitenkin rajuja.
Pienet määrät fluoksetiinia saavat juovabassin menettämään ruokahalunsa, ja ne vain kelluvat tutkimustankissa kyljellään ympäristöstä piittaamatta. Oksatsepaami tekee ahvenista aggressiivisempia, pelottomampia ja vähemmän sosiaalisia. Kun seeprakalojen sikiöitä altistettiin fluoksetiinille kuuden päivän ajan, se johti kortisolin tuotannon pysyvään vähenemiseen – kolmessa sukupolvessa.
Jospa siis uhraisimme ajatuksen kalalle. Hengityksensä jokaisella sisäänvedolla se saa pienen annoksen fluoksetiinia, sertraliinia, oksatsepaamia, ketiapiinia ja ehkäpä kirjavan joukon erilaisia neurolepteja. Pakopaikkaa ei ole eikä hengittämättä voi olla. Kalat eivät tietenkään voi ymmärtää miksi niiden maailma, niiden käyttäytyminen ja reaktiotavat ovat yhtäkkiä muuttuneet niin radikaalisti.
Viime syksynä mieleeni juolahti, että olemmekohan itsekin hieman kuin kaloja; aivan kuin joku olisi levittänyt ilmaan psyykeen vaikuttavia lääkkeitä ja ne olisivat muuttaneet ajatteluamme pysyvästi. Oivallus syntyi Jessica Hausnerin elokuvasta Little Joe. Se on mestarillinen metafora mielialalääkkeistä ja niiden hienovaraisesta vaikutuksesta ihmisiin ja yhteiskuntaan.
Elokuvassa kasvigeneetikot onnistuvat kehittämään kukan, jonka tuoksu tekee ihmisen onnelliseksi. Kukalla on valtava myyntipotentiaali; jos omistaja pitää huolta kukasta – sille pitää puhua – kukka maksaa takaisin tuottamalla onnellisuutta ja hyvää oloa. Kukka tosin on vasta koeasteella. Tulevia messuja varten se on jalostettava nopeasti valmiiksi.
Kasvin kehittänyt yksinhuoltaja Alice vie yhden kukan teini-ikäiselle pojalleen, joka joutuu olemaan paljon yksin. Tästä alkaa elokuvan vainoharhainen ja kauhua lähentelevä tunnelma. Ensin Alicen poika, sitten kaikki, jotka joutuvat kukan vaikutuspiiriin, muuttuvat – ja tuo muutoksen kuvaus on hyytävää. Ihmiset muuttuvat, mutta niin hienovaraisin tavoin, että on vaikea sanoa, mikä tuo muutos on ja mistä se johtuu.
Katsoja pidetäänkin suuren osan elokuvasta hämmennyksen tilassa, kunnes lopussa kaikki jollakin mystisellä tavalla näyttää täysin selvältä. Ihmiset ovat muuttuneet. Asiat, jotka olivat heille kipeitä tai vaikeita, ovat yhtäkkiä muuttuneet helpoiksi; moraaliset kamppailut itsen kanssa ovat muuttuneet kysymyksiksi mieltymyksistä; se, mikä ennen oli tärkeää, voidaan nyt ohittaa olankohautuksella.
Elokuvalla on kuitenkin syvällisempikin sanoma. Kasvi on steriili, eli se voi turvata tulevaisuutensa vain ihmisten avulla. Jotta yhä uudet ihmiset haluaisivat kasvin, sen on sovittava ihmisten filosofiaan. Tuo filosofia on, että kemiallisesti manipuloitu onnen tunne on tavoittelemisen arvoista.
Tässä on vaikea olla näkemättä yhteyttä mielialalääkkeisiin. Vaikka niillä ei onnea tavoiteltaisikaan, hyväksymme ajatuksen, että aivoja kemiallisesti manipuloimalla voimme sivuuttaa surujamme, tainnuttaa ahdistustamme ja vaimentaa psykologista kipua – mistä kaikesta käytämme yhteisnimitystä toimintakyvyn parantuminen.
Jos tätä filosofiaa koettaa kyseenalaistaa, tuntee olevansa kuin kala, joka aukoo suutaan, mutta ääntä ei kuulu. Toisin oli kolmekymmentä vuotta sitten, kun filosofiaa vasta meille myytiin.
Niin. Me olemme muuttuneet. ●
Teksti: Jani Kaaro
Kirjoittaja on on Porvoossa asuva tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 5/2020.
